Ystävän kanssa pohdittiin myötäelämistä ja toisen tukemista. Kun toisella on rankkaa ja elämä ei esittele parhaita puoliaan, haluaisi kovin olla avuksi. Usein ei kuitenkaan pysty olemaan sellaisena apuna kuin haluaisi tai ei edes tiedä miten tukea ja auttaa. Ystäväni oli hieman pahoillaan ettei mun vaikeimpina toipumisaikoina kyennyt antamaan kunnollista tukea. Olin hieman ihmeissäni sillä vointini kyselyiden, tsemppaavien viestien ja suklaaherkkujen lisäksi en muuta todella odottanutkaan. En itsekään olisi osannut sanoa mitä hän olisi voinut tehdä paremmin tai toisin. Hän teki juuri oikein <3

Osalla on tapana pyytää apua liki joka tilanteessa. Jos lähipiirissä on empaattinen, epäitsekäs, hieman epävarmakin ihminen, hän huomaa kohta tekevänsä tämän toisen puolesta kaiken.

Toisilla taas avun pyytäminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Monella ”pärjään hyvin itsekin” -ihmisellä selviytyminen menee äärirajoille (tai sen ylikin) eikä apua pyydetä kuin aivan viimeisessä hädässä. Halutaan tehdä itse paremmin ja näyttää vahvalta. Ei haluta toisten sotkeutuvan henkilökohtaisiin asioihin ja murehtivan niistä. Ei haluta näyttää heikolta ja haavoittuvalta. Kun avun pyytäminen on hankalaa, sitä voi opetella ensin itsekseen miettimällä millä sanoilla asian esittää. Kannattaa miettiä myös perusteluja pyynnölle, koska silloin se on itsekin helpompi hyväksyä ja vastapuoli tietää heti miksi apua pyydetään.

On myös auttajia, joilla on ehkä taustalla kaunis ajatus toisen tukemisesta ja huolehtimisesta, mutta joiden on vaikeaa ottaa vastaan kielteistä vastausta apua tarjotessaan. Auttaja voi tulla toisen henkilökohtaiselle alueelle ilman lupaa, hän voi ottaa yhteyttä eri tahoihin toisen tietämättä, ostella tarpeelliseksi kokemiaan asioita, valita toisen puolesta eri vaihtoehdoista…Lopulta kumpikaan ei ole tyytyväinen. Toinen närkästyy, kun mikään ei kelpaa ja toinen kiukustuu, kun ei saa itsenäisesti hoitaa asioita.

Jokaisella on oma polkunsa ja omat haasteensa. Joihinkin tapahtumiin ja tilanteisiin kanssamatkustajilla ei ole osaa eikä arpaa eikä edes mahdollisuutta auttaa. Pitää itse selvittää tiensä eteenpäin ja kuunnella sisintään siitä mikä on omaksi parhaaksi. On siis ainakin osin kuljettava itsenäisesti omien haasteidensa kera eikä aina voi tukeutua toisiin. Koska sitten on yritettävä itse? Koska on oikea hetki turvautua toisiin? Siinäpä kiperä pulma.

Ehkä kultainen keskitie on tässäkin asiassa paras. Kun ongelma, kriisi tai tilanne ylipäätään tuntuu ylitsepääsemättömän suurelta kannattaa apua pyytää jo hetimiten. Jos taas on aavistus siitä, että pärjää vähäisellä kuormitusmäärällä itsekin, voisi ehkä kokeilla omatoimisuutta. Silloinkaan ei kannata jaksaa loputtoman pitkään kärvistellä, jos näyttää siltä, että tilanne onkin oletettua kuormittavampi. Vastaavasti, jos kerran tai parikin olet tarjonnut apua lähimmäisellesi ja tämä on siitä kieltäytynyt, et voi auttaa väkisin.

Auttaminen on sopusoinnussa, kun auttaja ja autettava eivät kumpikaan liikaa uuvu tai kärsi tilanteesta.

Autetaan toisiamme <3