Sairastumiseni nivoutuminen astrologiaan

Minulla oli ilo olla Seppo Tanhuan haastateltavana ja kävimme läpi kulunutta vuotta myös astrologisesta näkökulmasta. Todella mielenkiintoista huomata miten elämänkäänteet näkyvät astrologiassa. Se, kun ei ole minulle ihan hirmuisen tuttua osa-aluetta. Suosittelen tutustumaan omaan tähtikarttaan. Siitä avartuu eteesi ihan uusi maailma.

Linkin videoon löydät ohesta. Jännittyneenä tuli puhuttua välillä takellellen, akustikusneurinooma -sanakin unohtui mainita…. 😉 Toivon, että tärkein välittyy eli:

ELÄ HETKESSÄ JA NAUTI JOKA SEKUNNISTA!

https://www.facebook.com/astroilua/videos/205565470361579/?q=astro.fi&epa=SEARCH_BOX

Jos et vielä ole tutustunut tarinaani tarkemmin, se alkaa tästä:

https://hoitohuonesinja.fi/pieni-henkilokohtainen-maanjaristys/

 

Miksi toinen toipuu ja toinen ei?

Jos jollakulla olisi tähän yksiselitteinen vastaus, olisi hänellä taatusti Nobelin palkinto. Sairaudesta, tapaturmasta tai onnettomuudesta toipuminen on kovin monisäikeinen tapahtuma. Seuraavat pohdinnat ovat omiani, eikä niiden kanssa tarvitse olla samaa mieltä. Toivoisin kuitenkin, että mietit omalta osaltasi miksi olet toipunut jostakin tai mikä saattaa olla syynä, että jokin vaiva ei tunnu poistuvan ja ongelma on jäänyt pysyväksi, mihin suuntaan elämäsi muuttui sairauduttuasi tai vammauduttuasi?

Yhtenä suurimmista tekijöistä toipimisen polulla pidän positiivisen asenteen omaamista. Energia virtaa ihan erilailla mielessä ja ihan kudostasolla asti, kun olet sillä mielellä, että tästä toivutaan. Vaikka täydellistä toipumista ei olisi luvassakaan, kannattaa keskittyä niihin pieniin asioihin, jotka topumisessa menevät eteenpäin, iloita niistä ja olla kiitollinen jokaisesta. Jos heti alkuun on sitä mieltä ettei tästä tule mitään, ihan turha yrittää, miettien lisäksi mitkä kaikki asiat ovat huonosti ja mitä kaikkea oon menettänyt, saa se melkoisen pysähdyksen aikaan. Tilannetta voisi verrata johonkin tehtävään, joka pitää suorittaa. Itsekukin voi miettiä miten tehtävä tulee sujumaan, jos ympärillä olijat kannustavat ja tsempaaavat tai toisaalta silloin, jos kaikki huutelevat ikävyyksiä, toteavat ettei tekemisestäsi tule mitään ja sinun on ihan turha yrittääkään.

On asioita joihin emme voi vaikuttaa, kuten saamamme geenit. Sairauden siemen saattaa olla meissä jo syntymästä saakka. Silloin suureen rooliin astuvat elintavat. Mitä terveellisemmin elää, sitä kauemmas saattaa sairastumistaan lykätä. Ryhtiliikkeen voi tehdä myös jo sairastuttuaaan, kuten itse tein selkärankareuman iskiessä. Tukeakseni immuniteettiani, vaihdoin ruokavaliota, otin säännölliseen käyttöön ravintolisät ja nyt olen kohta yhdeksän vuoden ajan porskutellut reuman suhteen oireettomana. Keho on kyllä fiksu ja osaa korjata itseään, kunhan sillä on riittävästi oikeanlaisia rakennuspalikoita. Akustikusneurinooma -leikkauksen jälkeen minulle oli selvää, että haluan tukea vointiani ruualla ja ravintolisillä. Tästä linkistä voit lukea toipilasajan ravinnosta ja mitkä olivat leikkauksen jälkeen itselleni tärkeimmät ravintolisät ja miksi. 

Ruokavalio ei yksissään riitä, vaan lisäksi muut hyvinvoinninperuspilarit eli lepo ja liikunta tulisi olla balanssissa. Toipuva keho tarvitsee runsaasti lepoa ja ”akkujen lataamista”. On erilaisia mahdollisuuksia levätä: Meditaatio, musiikiin kuuntelu, energiahoito, äänimaljarentoutus ja muut rentoutusmenetelmät tai ihan vain huilailu mukavassa asennossa mahdollisimman vähin ajatuksin. Kuntoutumisessa myös liike on tärkeää silloin, kun vointi jo sen sallii. Tällöin kudoksissa vaihtuu nesteet, tulehdustekijät pääsevät paremmin pois kehosta, lihakset ja nivelet saavat liikeratansa mahdollisimman hyvin takaisin.

Entä sitten, kun mielestään on positiivisella asenteella, elintavatkin ovat terveelliset ja silti toipuminen ei edisty. Voisiko syy olla siinä, että olet laiminlyönyt kuitenkin jollain tapaa itseäsi? Touhuat ja hössötät vaikka polvea särkee eikä tekeminen nappaa yhtään. Teet kaiken mitä muut odottavat, toivovat ja pyytävät sinun tekevän. Itsestähuolehtiminen jää takaa-alalle tai se on pakonomaista, suorittamisen tapaista, josta puuttuu rentous ja nautinto. Ensisijaisen tärkeää on kuitenkin muistaa, että tärkein henkilö olet SINÄ. Sinun tulisi tykätä itsestäsi niin paljon, että haluat itsellesi vain hyvää ja kohtelet itseäsi myös hyvin. Kun panostat itseesi ja toipumiseesi, on sinusta enemmän tukea ja apua myös muille.

 

Joskus sairaudesta tai onnettomuudesta jää pysyviä jälkiä. Silloin täytyy rakentaa itselleen uutta minuutta. Kuka olen nyt? Miten voisin elää mahdollisimman hyvää elämää uuden tilanteen kanssa, jotta en katkeroidu? Kysymys, joka mielestäni on myös hyvä esittää itselleen on: Miksi minulle jäi jäljelle tämä vamma tai sairaus? Tarkoituksena ei ole surkutella asiaa, vaan pohtia olisiko se kuitenkin jokin uusi mahdollisuus. Onko tarkoitus, että vaihdan työtä, harrastusta tai ajatusmaailmaa? Olisiko minulla annettavaa vertaistukihenkilönä muille vastaavassa tilanteessa oleville? Kirjottaisinko blogia kokemuksistani? Perustaisinko ryhmän, jossa sairaudesta voi keskustella saaden tukea ja apua? Tulisiko minusta liikunta-, näkö tai kuulorajoitteisten viestinviejä, joka edistäisi vammaisten palveluja? Kirjottaisinko positiivisia ja kannustavia runoja? Olenko se, joka vammasta huolimatta tai juuri sen vuoksi saa kanssaihmiset hyvälle tuulelle positiivisella elämänasenteellaan?

Jos toipuminen on yksin työlästä, voi aina turvautua ystävään, perheeseen tai ammattiapuun. Itse haluan osaltani energiahoidolla auttaa toipuvia saamaan lisää elinvoimaa ja energiaa, jotta itseparanemismekaniikka pääsee paremmin oikeuksiinsa. Olen vakuuttunut, että energiahoidolla on ollut iso rooli myös omassa toipumisessani. Vaikka ongelma olisi pysyväkin, voi energiahoito auttaa asian käsittelyssä ja siihen sopeutumisessa.

 

Fiiliksiä sopeutumisvalmennuskurssilta

Ennen Akustikusneurinoomayhdistyksen sopeutumisvalmennuskurssia en omannut kovin suuria odotuksia kurssin sisällöstä. Tärkeintä olisi vain, että saisin tavata jonkun kohtalotoverin. Vertaisin tilannetta sellaiseen, jossa henkilö puhuu sujuvaa suomea,  mutta toivoisi toisinaan saavansa puhua jonkun kanssa myös äidinkieltään, joka ei ole suomi. Samoin sairastunut pystyy kyllä kommunikoimaan muiden kanssa, mutta vasta toinen samassa tilanteessa oleva tai sen kokenut puhuu ikäänkuin ”samaa kieltä”.

Hain siis vertaistukea ja sitä kyllä sain roppakaupalla. Enää ei tarvitse kummastella jokaisen oireen tai vaivan kohdalla, kuuluuko tämä nyt sairauteen vai onko mulla lisäksi jokin muu sairaus tai aivoperäinen vamma tai -häiriö. Monilla oli oireita joita lääkärikäynneillä tai sairaalassa kukaan ei ollut maininnut mahdollisiksi leikkauksen jälkeisiksi ongelmiksi. Itsekään en ole ymmärtänyt kaikista oireista kysellä. Kuurouden ja tasapainovaikeuksien lisäksi tuli esiin, että monella muullakin on käsien kömpelyyttä, tinnitusta, väsymystä ja lieviä vaikeuksia keskittymisessä tai suunnan hahmottamisessa. Kasvot, erityisesti vahingoittuneen puolen silmä ei pidä viimasta, korvat eivät kestä kovaa melua ja korkeisiin paikkoihin ei tee enää mieli kiivetä.

Onneksi monet kertoivat oireiden lievittyneen pikkuhiljaa ja toipumista oli tapahtunut vielä vuosienkin päästä. Pitää vain olla sinnikäs ja tehdä erilaisia harjoitteita. Täytyy myöntää, että itsellänikin iskee välillä ”kisaväsymys”, eikä treenaus aina kiinnosta. Olen kuitenkin ylpeä, että olen jaksanut jumpata saaden itseni tähän kuntoon jossa nyt olen. Ja treeni jatkuu edelleen.

Vertaistuen lisäksi kurssilla sai myös paljon faktatietoa, kuten: Akustikusneurinooma lasketaan aivokasvaimeksi, toisin kuin luulin. Vuosittain sairastuneita on noin 20kpl miljoonaa ihmistä kohden. Suurimpaa osaa niistä vain seuraillaan eikä kaikkia onneksi tarvitse leikata. Kasvain lähtee yleensä tasapainohermosta ja Akustikusneurinoomasta on vielä harvinaisempikin perinnöllinen versio.

Vakava sairastuminen sotkee arkirutiinit ja työnteon. Sillä on vaikutusta sosiaalisiin suhteisiin, taloudelliseen tilanteeseen ja tulevaisuuden suunnitteluun. Siksi on mielestäni todella tärkeää saada mahdollisimman paljon neuvoja, informaatiota ja tukea, jotta kaikki elämänosien palaset loksahtavat helpommin paikoilleen.

Jos sinulla on syystä tai toisesta mahdollisuus osallistua johonkin sopeutumisvalmennuskurssille, niin suosittelen sitä lämpimästi. Vaikka kurssilaiset olivat aluksi vieraita, tuli heistä muutamassa päivässä ihmisiä, jotka jättivät lähtemättömän vaikutuksen minuun <3

Väliaikatietoja voinnistani

Kertauksena sen verran, että minulta leikattiin kesäkuussa Akustikusneurinooma eli kuulohermon kasvain. Neurokirurgi joutui jättämään kasvainta takaraivolle, koska se oli niin pahasti kiinni kasvohermossa sekä aivorungossa. Leikkauksen myötä kasvohermo halvaantui osittain, oikea korva kuuroutui, silmiin tuli paha karsastus, oikean käden hermotus ei toiminut kunnolla ja oli tasapainovaikeuksia. (Jos haluat lukea koko tarinani niin se alkaa TÄÄLTÄ)

Vointi koheni kuitenkin vauhdilla. Pääsin pian eroon silmälapusta ja rollaattorista. Oikea käsi ei tuntunut enää niin kömpelöltä ja oikea puoli kasvoista alkoi pikkuhiljaa liikkua. Irvistelin kasvoja, tein jumppaliikkeitä, kävin fysioterapiassa, seisoin tasapainolaudalla ja, kun kävely alkoi sujua, aloin tehdä kävelylenkkejä. Aluksi lenkit olivat pari sataa metriä, mutta nyt menee jo hyvin 4km epätasaisessakin metsämaastossa.

Magneettikuvat otettiin heti leikauksen jälkeen ja nyt lokakuun alussa uudestaan. Hieman jännitti, onko jäljelle jäänyt kasvain mahdollisesti kasvanut. Olo oli erittäin helpottunut neurokirurgin kertoessa, että kasvain ei ollut suurentunut, päinvastoin jopa pienentynyt. Vaikka olenkin ollut koko tämän prosessin ajan erittäin positiivisella mielellä, en tiedä olisinko jaksannut samantien uutta leikkausrumbaa yhtä  hyvällä asenteella. Onneksi siitä ei heti tarvinnut ottaa selvää 🙂 Vielä ei tietenkään tiedä onko uusi leikkaus jossain kohtaa ajankohtainen, mutta sitä ei kannata murehtia nyt yhtään etukäteen. Tilannetta seurataan magneettikuvilla vuosittain.

Lääkärintarkastuksessa sain ajoluvan takaisin. Aika mahtavaa,  kun voi ihan itsenäisesti kurvata vaikka kauppaan, kun sinne piti aina pyytää kyyti joltain. Muutenkin rajoituksia poistettiin ja saan elää niin normaalia elämää kuin pystyn.

Sairauslomani jatkuu lokakuun loppuun ja sen jälkeen palaan osittain töihin. Osittainen sairausloma johtuu siitä, että oikea käsi ei vielä kestä hieromista, koska sen hermotus ”sai siipeensä” kasvaimen ja leikkauksen myötä. Lääkäri lohdutti, että hermoperäisissä vaurioissa vuosi on yleensä toipumisaikaa ja sen jälkeen nähdään jääkö vaurio pysyväksi. Jos sinulla on lahjakortti johonkin hierontaan, niin voit vaihtaa sen halutessasi energiahoitoon tai voit jäädä odottelemaan käteni kuntoutumista.

Energiahoidot aloitan siis innolla 1.11 <3

Voit nyt jo varata aikaa, 0442799097 tai hoitohuone.sinja@gmail.com tai yhteydenottokaavakkeella 

Jos, energiahoidot ovat vieraita, niin lue lisää: Energiahoito ja Kaukohoito

P.S. Muistathan, että samasta osoitteesta saat edelleen klassista hierontaa. Mieheni Jarno on koulutettu hieroja ja urheiluhieroja. Aikoja voit valita tuosta samasta puhelinnumerosta ja s-postiosoitteesta.

 

Kiitollisuus

Jokainen muistaa sanoa: ”Kiitos”, kun nousee ruokapöydästä, kun saa lahjan tai jotakin ojennetaan käteen. Mutta muistammeko kiitoksen myös muussa jokapäiväisessä elämässä. Erilaisista asioista saattaa tulla niin itsestäänselvyyksiä, että niistä kiittäminen unohtuu. Muutama vuosi sitten aloin ”treenata kiitollisuutta”. Alussa se oli todellakin enemmän treenausta kuin luonnostaan pulppuavaa tunnetta. Jotta aidosti on kiitollinen tarvitsee se tietysti myös tunteen.

Yksi harjoitus sopii jollekin ja toinen toiselle. Itse aloitin harjoittelun listaamalla päivän päätteeksi asioita joista olin kiitollinen. Listasin noin kuukauden ajan joka ilta kymmenen asiaa. Helppoa ensikuulemalta, mutta haastetta lisääkin se, että nuo kymmenen asiaa eivät saa milloinkaan olla samoja. Tämä laajensi näkökantaa siitä miten monenlaisista asioista voi olla kiitollinen: aurinkoinen päivä, kohteliaisuus ystävältä, hyvä lounas, lintuaura taivaalla, mustikoita metsässä, avulias myyjä kaupassa, rauhallinen teehetki…

Pikkuhiljaa kiitollisuudesta tuli itselleni rutiinia siinä mielessä ettei erikseen tarvitse välttämättä miettiä mistä on kiitollinen vaan tunne putkahtaa jo tapahtuman yhteydessä tai heti sen jälkeen. Viimeaikoina tällaisia tapahtumia onkin sairastumisesta toipumisen vuoksi ollut paljon. Suurin onnellisuuden ja kiitollisuuden aihe oli heti leikkauksen jälkeen, kun huomasin raajojeni edelleen liikkuvan.  Ja arvatkaa vain miten hienoa on yhtenä aamuna huomata, että pystyy katsomaan molemmilla silmillä samaan aikaan eikä tarvitse enää silmälappua tai se, kun saa jättää rollaattorin nurkkaan ja pystyy kävelemään omin avuin vessaan tai se, kun pääsee itse valitsemaan ruokakaupasta ostoksensa <3

Viimeisimmät suuret kiitollisuuden tunteet koin muutaman päivän Itä-Suomen reissullamme. Ensinnäkin jo se, että ylipäätään voin matkustaa autossa; se, kun aiheutti alussa hirveää pahoinvointia. Pääsin vierailemaan siskoni perheen luona pohjanmaalla, jaksoin kävellä kansallispuistoissa, pystyin kiipeämään Kolille, näin mahtavia maisemia matkan varrella ja sain nauraa mieheni kanssa vedet silmissä pienille sähläyksillemme. Kotimatkalla Lohjan kohdilla tuli ihan kyynel silmään, kun mietin kiitollisena mitä kaikkea pystyn jo tekemään <3

Monella on käsitys, että hyvin elämässä menestyvillä, vähän kolhuja kokeneilla ja terveillä ihmisillä on helppoa olla elämästään kiitollisia. Se tulee ikäänkuin luonnostaan. Asia ei kuitenkaan välttämättä ole niin, koska kiitollisuus ei riipu ulkoisista olosuhteista kuin noin 10%. Kiitollisuus on sisäinen olotila, joka voi olla osin perittyä ja osin opittua. Se on arvokasta pääomaa, jota ei voida sinulta varastaa tai jota et voi menettää, vaikka menettäisitkin materiaa tai ihmissuhteen. Tutkimusten mukaan kiitollisuus lisää tyytyväisyyttä, onnellisuutta ja kiitolliset ihmiset elävät pidempään. He eivät kadehdi sitä mitä toisella on, vaan iloitsevat siitä mitä itsellä on. He kohtaavat hankaluudet ja ongelmat haasteina tai oppiläksyinä eivätkä  takerrut niihin liikaa.

Jos et vielä harrasta kiitollisuutta siinä määrin kuin haluaisit, haastan sinut miettimään joka ilta vähintään 3-5 asiaa joista sinä päivänä olit/olet kiitollinen. Näköaistilla on myös suuri merkitys, joten laita seinille tai jääkaapin oveen kuvia tai mietelauseita, jotka auttavat sinua muistuttamaan kiitollisuuden kohteista. Nämä molemmat harjoitukset vaativat kahta asiaa, jotka kiitollisuudessa ovat hyvin tärkeitä : PYSÄHDY ja KESKITY HETKEEN.

 

 

Vähemmän arvostelua, enemmän suvaitsevuutta

Toisten arvostelua tulee tehtyä aivan huomaamatta. Itsekin syyllistyn toisinaan moiseen, vaikka kuinka ajattelen etten sitä tee. Vaikka näin vanhempana osaa jo arvostaa erilaisuutta, tulee silti toisinaan ääneen ihmeteltyä jonkun asuvalintaa, hiusmallia tai käyttäytymistä. Kuitenkin jokaisella on oikeus olla aivan oma itsensä, omine värimieltymyksineen, kampauksineen, puhetyyleineen ja olemuksineen. Niin kauan, kun omana itsenä olo ei vahingoita itseään tai ketään muutakaan, pitäisi sen olla kaikille sallittua. Olisi hienoa, jos aina muistaisi pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, onko loppujen lopuksi väliä laulaako joku nuotin vierestä, pukeutuuko silmiinpistävän räikeästi tai tekeekö hän työtä joka näyttää silmissäsi ihan turhanpäiväiseltä. Pääasia on, että ihminen itse nauttii olostaan,  tekemisistään ja saa olla oma itsensä.

Aina käytös tai ulkoinen olemus ei ole omavalintaista, sekin kannattaa muistaa. Itse aloin pohtia muiden mahdollista arvostelua sairastumiseni myötä. Suoraan en ole saanut palautetta keltään, joten en tiedä onko pohdinnoissa totuuden häivääkään 😉 Näytän jo ulkoisesti kutakuinkin entiseltäni eli useimpien mielestä varmaankin terveeltä ja hyvinvoivalta. En kuitenkaan saa nostaa tai kantaa mitään painavaa, joten kaupassa käydessämme tyttärellä on monta painavaa kassia ja itse en kanna yhtään mitään. Jonkun mielessä saattaa käydä miten ajattelematon tai myötätunnoton olen, kun toisella on valtavan raskaat ostokset yksin kannettavanaan. Tasapainovaikeuksien takia saatan välillä ottaa sivuaskeleen tai pari ja sekin voi hämmentää jotakuta. Lisäksi hälinässä minulla on kuulovaikeuksia ja voin vaikuttaa poissaolevalta, kun en kuule puhetta.

Lähipiiri, ystävät ja asiakkaani tietävät tilanteeni, joten heitä toimintatapani tuskin hämmästyttää. Tai voihan tietenkin jokin muu toiminnassani hämmästyttää ja kummastuttaa, joka ei välttämättä liity sairauteeni 😉 Kaikki eivät halua tiedottaa vaikeuksistaan, ongelmistaan tai sairauksistaan muille, edes lähipiirille. Sekin oikeus jokaisella on, joskin jakamalla hankaluudet, surut ja ongelmat, ne saa lieventymään. Ihminen saattaa käyttäytyä sopimattomasti, olla tyly, unohdella sovittuja tapaamisia tai jättää tekemättä pyytämiäsi asioita. Hän saattaa kulkea vanhoissa kulahtaneissa vaatteissa, syödä epäterveellisesti ja hänen pihansa on pullollaan rojua. Helposti tulisi päiviteltyä hänen tekemisiään ja olemustaan. Mitäpä, jos hän ei tee niitä tahallaan. Taustalla voi olla oma tai lähimmäisen sairaus, rahapula, työttömyyttä, parisuhdevaikeuksia…

Kuulin joskus, että lautasen voi tiskata ainakin 27 eri tavalla. Mikään niistä ei ole väärä tai enemmän oikea. Ne ovat vain erilaisia. Minun tapani toimia voi poiketa sinun tavastasi, mutta kumpikin niistä voi olla aivan oikea ja juuri tilanteeseen sopiva. Kullakin on yksilöllinen tapa nähdä itsensä, ympäristönsä ja muut ihmiset. Kaikki ovat uniikkeja persoonallisuuksia omine toimintatapoineen ja historioineen. Sovitaanko, että pyritään vähentämään muiden arvostelua. Annetaan kaikkien kukkien kukkia 🙂

 

Kuka minä olen?

Millainen olen? Mihin pystyn? Mitä valitsen? Mistä pidän? Miltä näytän? Mitä arvostan? Mitä teen? Hyväksynkö itseni? Olenko uhri?

Kysymyksiä voisi olla lisää vaikka kuinka paljon. Kaikki kuitenkin määrittävät sen miten näet itsesi ja miten muut näkevät sinut. Erilaiset tapahtumat, elämäntilanne, muut ihmiset, stressi jne. vaikuttavat käsitykseesi siitä millainen olet, mihin pystyt ja hyväksytkö itsesi.

Se, miten itse näet itsesi voi kuitenkin poiketa todellisuudesta. Monilla on tapana vähätellä itseään ja tekemisiään vaikka todellisuudessa heissä on potentiaalia vaikka mihin. Toisten kehuja ja kannustuksia on vaikea ottaa vastaan vaikka ne lausuttaisiin aivan totena. Kun vieras kehuu äärettömän maukasta kalakeittoa, vastaat helposti: ”Porkkanat ja lantut olisivat kyllä voineet olla pienempiä” tai ”En mä nyt mielestäni mitenkään erityisesti onnistunut tän keiton kanssa”. Jos keitto maistuu mielestäsi hyvältä, miksi et myöntäisi onnistuneesi,  ”taputa itseäsi selkään” ja totea olevasi hyvä kalakeiton tekijä. Kielteinen käsitys omista kyvyistä ja mahdollisuuksista voi myös saada pelkäämään epäonnistumisia ja välttelemään haasteita. ”Eihän mun kannata yrittää, kun en kuitenkaan pysty…”

Oman arvostuksen lisäämiseksi voi jatkaa lauseita, kuten:

Asia, jossa olen hyvä…

Olen ylpeä itsestäni, kun…

Vahvin puoleni on…

Muut arvostavat minussa…

Huolehdin itsestäni…

Osaan…

 

Jos olet luovuttanut osan omasta itsestäsi muille, annat muiden tehdä päätöksiä tai pyrit täyttämään muiden odotuksia, voi olla vaikeaa tiedostaa mitä itse haluaa. Silloin kannattaa pysähtyä ja miettiä millaisen reaktion päätös saa aikaan tai mitä muita mahdollisuuksia on. Kun koet olevasi aidosti innostunut ja iloinen valinnoistasi olet oikealla tiellä 🙂

 

Erilaiset roolit määrittävät osaltaan miten näet itsesi suhteessa muihin ja miten muut puolestaan näkevät sinut. Roolit ovat muuttuvia ja muutokset vaikuttavat helposti kokemukseesi itsestä. Esimerkiksi työttömyys, ero, tai vanhemmaksi tuleminen saavat sinut ehkä pohtimaan: ”Millainen olen nyt?”, ”Mitä haluan?”. Myös sairastuminen tai vammautuminen järisyttävät kuvaasi itsestäsi. Et ehkä pystykään samoihin toimintoihin kuten ennen ja ulkonäkösi voi muuttua. Vie hetken aikaa muodostaa uusi kuva itsestään ja omista vahvuuksistaan. Täytyy miettiä miten olisi sinut vammojen kanssa ja miten arvostaa itseään ja hyväksyä uusi kehonkuva. Jokainen on kuitenkin sisimmässään kaunis ulkokuoresta ja vajaavuuksistaaan huolimatta. Pitää vaan etsiä tuo kauneus.

 

Itselläni on juuri hieman hakusessa uusi minä. Fyysisiä rajoitteita on kuulohermoleikkauksen jälkeen vielä jonkun verran ja ne vaikuttavat siihen mitä voin valita, mitä teen ja miltä näytän. Joka päivä tulee vastaan jokin toiminto tai asia, joka ei nyt sujukaan, kuten aikaisemmin. Välillä on hankalampaa hyväksyä oma vajaavaisuus varsinkin, kun aikaisemmin olen ollut kovin itsenäinen tyyliin: ”Ei tartte auttaa”. Hyväksyminen ja sopeutuminen on nopeampaa, kun osaa suhtautua asioihin, kuten korttipeliin. Kun näet kädessäsi olevat kortit, yrität silti pärjätä mahdollisimman hyvin niillä korteilla jotka sinulle on jaettu. Vaikka turhautumisia tulee, en jää niihin liiaksi kiinni. Jos nyt en johonkin pysty, niin katsotaan onnistuuko se myöhemmin ja, jos ei onnistu, niin mietitään sitten uusi strategia. Pitkäjänteisyyttä vaaditaan myös perheenjäseniltä, jotka joutuvat tekemään asioita jotka ennen tein. He joutuvat myös osaltaan huomioimaan rajoitteeni, kuten kuulovammani tai liikkumiseni. Selvittelen siis yhdessä perheeni tuella millainen uusi perhonen kotelostani on tällä hetkellä kuoriutumassa  <3

 

Kuulohermon leikkaus ja kuntoutuminen

Leikkauspäivän aamuna kieltämättä hiukan jännitti. Saavuin osastolle hiukan ennen 07.00, sain sairaalavaatteet, vastasin muutamaan kysymykseen ja pitkältä tuntuvan odottelun jälkeen sain kävellä leikkaussaliin. Kuulin, kun hoitajat kävivät läpi laitteiden ja välineiden tarkistuslistaa ja vaihtoivat kanssani pari sanaa. Paljon muuta en muistakaan, joten nukutus tapahtui melko pian. Leikkauspotilaalle nukutus on vain silmänräpäys, mutta nytkin omaiset olivat joutuneet odottelemaan soittoa sairaalasta pitkälle yli seitsemän tuntia.

Heräsin siihen, kun joku kutsui minua nimeltä ja pyysi heräämään. Aloin kakoa kurkussani ollutta intubaatioputkea ja samalla jo kokeilin liikkuvatko varpaaani sekä sormeni. Kun putki saatiin pois, nostin samantien käteni ylös ja huusin: ”JEEEE! Jalat ja kädet toimii!”. Kaikkia paikalla olijoita nauratti. Kuulema ensimmäistä kertaa muutama sekunti nukutuksesta herättyään potilas huutaa riemuissaan ja tuulettaa.

Ilta, yö ja seuraava aamupäivä menivät teho-osastolla. Olin varmaan äärimmäisen rasittava potilas. Kivut olivat melkoiset, joten pyysin pienin väliajoin lisää lääkettä. Kipujen ja valtavan kortisonilääkityksen vuoksi en saanut nukuttua ja kysyin vartin välein kelloa. Kerran mainitsin, että tämä taitaa olla elämäni pisin yö. Samaan hengenvetooon totesin synnytyksen vievän kyllä voiton tästäkin.

Olin sen verran kovin lääkitty, etten vielä kiinnittänyt enemmän huomiota toimintakykyyni. Leikkaava neurokirurgi kävi jossain kohdin tervehtimässä, mutta hänenkään sanat eivät oikein rekisteröityneet tajuntaani. Sen verran ymmärsin, että leikkaus meni suunnitellusti. Myöhemmin kuulin ettei kasvainta saatu kokonaan pois, koska se oli niin pahasti kiinni kasvohermossa ja laitteet alkoivat hälyyttää sen mahdollisesta halvauksesta. Pikkuhiljaa huomasin pystyväni huimaamatta katsomaan  vain vasemmalle, muut pään liikkeet saivat aikaan huimausta ja käännettyäni päätä en saanut katsettanu kohdistettua mihinkään.

 

Osastolle päästyäni vasta tajusin tilanteeni paremmin. Oikea korva oli kuuroutunut, kasvohermo osittain halvaantunut, huimausta makuullakin sekä katseen kohdistaminen hankalaa. Oikean puolen raajat olivat myös heikommat ja kömpelömmät. Aluksi tietenkin myös pään ja niskan särky olivat melkoiset. Kaikesta huolimatta pienet vauriot siihen mitä olisi saattanut tulla. Fysioterapeutti toi minulle silmälapun ja yhdellä silmällä pystyin hyvin katsomaan kerrallaan. Silmät eivät vain osanneet katsoa samaaan kohteeseen yhtäaikaa. Ulkonäköni oli myös kasvojen turvotuksen takia kovin erilainen enkä tunnistanut itseäni peilistä.

 

Kun huimaus hieman helpotti ja pystyin nousemaan, oli ensimmäinen saavutus päästä vessaan. Seuraava tavoite oli suihkussa käynti. Tyttärellä oli kesäloma ja hän vietti sairaalassa joka päivä melkein koko vierailuajan auttaen minua kaikessa. Tuunasimme myös silmälapusta hieman naisellisemman 😉 Suuri kiitos hänelle kaikesta avusta <3

Vointini meni päiväpäivältä hieman eteenpäin, mutta lääkitystä ei meinattu saada kohdilleen. Osa lääkkeistä teki liikkumisen tosi hankalaksi ja tulin huonovointiseksi. Lääkäri arvioi etten minua voitaisikaan kotiuttaa, vaan joutuisin Raision teveyskeskuksen vuodeosastolle. Onneksi kokeiltiin vielä toista lääkettä ja jo vuorokaudessa liikkumiseni oli varmempaa; rollaattorilla tosin. Sairaalassa ehdin olla yhteensä 8 vuorokautta.

Kotona vietin muutaman päivän ja sitten oli vuorossa kuntoutusjakso Kaskenlinnassa. Koitin googlettaa paikkaa, mutta en löytänyt juuri mitään tietoa. Kuvittelin muiden asiakkaiden olevan huonokuntoisia noin 80-vuotiaita, joten yllätyin suuresti ikähaarukan ollessa suurimmaksi osaksi noin 30-50v. Hoitohenkilökunta oli iloista sekä kannustavaa. Samanlainen positiivinen fiilis huokui kuntoutujistakin, vaikka osalla oli aikamoisiakin kohtaloita takanaan.

Tutustuin heti ensimmäisenä päivänä kahteen rouvaan ja meillä luistikin juttu erittäin hyvin. Pääsin ”merirosvolapustani” eroon ja ajattelin kuntoutusjakson viimeisenä päivänä laittaa juhlan kunniaksi hiukan ripsiväriä. Aivan turhaan. Ei siksi, että olisin itkemisellä valuttanut ne, vaan nauroimme naisten kesken usemapaan otteen vedet silmissä. Oli hurttia huumoria rollaattoreista, kävelykepeistä tai muusta meitä koskettavista asioista. Kiitos näille kahdelle rouvalle <3 Toipuminen on varmasti nopeampaa, kun tekee sen nauraen 🙂

Leikkauksesta on kulunut nyt neljä viikkoa ja tällä hetkellä toivun kotona. Päivät kuluvat erilaisten harjotteiden tekemisessä, pienten arkisten askareiden parissa sekä mielekkäässä puuhastelussa, kuten valokuvaaminen. Voimani eivät ole entisellään, joten tarvitsen vielä paljon myös lepoa. Rollaattorin olen jo ”heittänyt” nurkkaan 🙂 Tasapaino ei ole vielä ihan kohdillaan, mutta pärjään liikkuessani ilman tukea. Kasvohermon halvaus on lieventynyt eikä ulkopuolinen välttämättä edes huomaa, että toinen puoli kasvoistani ei liiku aivan samoin kuin toinen. Oikean puolen raajojen kömpelyys on vähentynyt ja iso saavutus on, kun pystyn nyt jo aika hyvin kohdistamaan katseeni yhteen pisteeseen. Tosin kirjan tai lehden lukeminen saa vielä odottaa. Oikean korvan kuuroutumisesta ei ole vielä suuremmin ollut haittaa. Etuja on jo löytynyt: pärjään yhdellä korvatulpalla ja kuulokkeilla joissa vain toinen nappi toimii 😉

Sairauslomaa on tällä hetkellä kirjoittettu 31.10.2018 saakka. Katsotaan syksyn mittaan miten kuntoudun.

 

Pieni henkilökohtainen maanjäristys

4.5.2018 astuin melko reippain mielin lääkärin huoneeseen. Olin valmistautunut kysymykseen voinnistani ja kertoisin voinnin olevan astetta parempi, kun alkuviikosta. Huimaus oli hieman vähentynyt, niska liikkui paremmin ja takaraivon kummalliset jomotukset olivat hieman lieventyneet. Lääkäri ei kysynyt vointiani, vaan meni heti asiaan. “Hyvä, kun tuli magneettikuvat otettua”, hän totesi. Tiesin siinä kohtaa, että niistä siis löytyi jotain. Luultavimmin niskan retkahdusvamma ajattelin. Ei, ei ollut se. Lääkäri aloitti nikamien madaltumista. Pieniä madaltumia eri nikamissa ja yhdessä isompi. Ei kuitenkaan pahasti paina hermoja, joten jumppa riittänee toipumiseen. Tämä olisi riittänyt minulle, mutta lääkäri jatkoi. “Sitten se toinen löydös”. “Siis mikä löydös?!?!!”, ihmettelin.

“Oikealla takakuopassa on soikea noin 3cm kokoinen ekspansio, joka painaa ponsia ja pikkuaivoja”. En ymmärtänyt kuin sanan pikkuaivot. Eikä kuulostanut todellakaan hyvältä, että jokin painaa niitä. Lääkäri alkoi tarkentaa. Laajenema on todennäköisesti kuulohermon kasvain, Akustikusneurinooma, joka painaa aivosiltaa, pikkuaivoja ja hermoja. KASVAIN?

Miten löydös voi olla kasvain? Olin kaatunut noin kuukautta aiemmin omalla pihallani viimeiseen pieneen jäälaikkuun. Sen jälkeen aloin pikkuhiljaa oireilla. Tuli huimausta, niskaa sekä takaraivoa särki ja niissä tuntui erikoista jäykkyyttä tai painetta. Muutaman kerran aiemminkin oli ollut huimausta, mutta se oli itsekseen poistunut ja oletin sen johtuvat kireistä niskan lihaksista. Nytkin luulin oireiden johtuvan tuosta kaatumisen aiheuttamasta niskan venähdyksestä tai nytkähdyksestä. Päätäni en ollut lyönyt, joten en pelännyt mitään suurempaa aivoihin kohdistuvaa vammaa. Koitin ensin kotikonstein pärjätä huimauksen kanssa. Mies on hieroja ja hän koitti saada lihakset mahdollisimman hyvään kuntoon. Ne eivät kuitenkaan tuntuneet reagoivan hierontaan juuri mitenkään. 

Itse koitin samaan aikaan energiahoidolla parantaa energian virtausta niska-hartiaseudulla ja muutenkin. Energia pyrki hakeutumaan myös korvaan ja mietin olisiko minulla sittenkin tasapainoelimessä jokin tulehdus, joka aiheuttaa hiumauksen. Näihin aikoihin kasvojen oikealle puolelle tuli kummia tuntemuksia, kuin hammaslääkärin puudutuksen jälkimaininkeja. Kokeilin energialla hoitaa erikseen määrättyjä hermoja ja kasvohermon energian kulussakin tuntui olevan ongelmia. 

Tässäkään kohden ei todellakaan tullut mieleen, että siellä missään olisi kasvain. Oletin vain hermojen olevan kertakaikkiaan niin jumissa tai vaurioituneen, että fiksaamiseen menee aikaa. Oloni koheni hieman, mutta ajattelin vielä varata traumatologilta ajan. Jos niska on sittenkin retkahtanut kaatuessa. Oikea käteni oli meinaan välillä kummallisen kömpelö. Sen huomasin vain hetkittäin, mutta oikeakätisenä aistin sen herkästi.

Yleensä olen hyvinkin tietoinen ympäristön tapahtumista ja haluan näyttää suht hyvältä kulkiessani “ihmisten ilmoilla”. Magneettikuvien tulosten kuuntelun jälkeen poistuessani lääkärinhuoneesta en välittänyt tippaakaan miltä näytin. Silmät olivat itkemisestä punaiset ja meikit valuneet. Istahdin oven ulkopuolella olevalle tuolille. Laitoin ensimmäisiä viestejä perheelle sekä muille lähimmäisille ja osa olikin jo kysellyt miten meni. Sain koottua itseän vähän, jotta pääsin kassalle maksamaan käynnin. Autolla ajo vaati aikamoisia ponnisteluja, enkä löytänyt heti oikeaa reittiä. Olisi hienoa, jos lääkärikeskuksessa olisi isompien uutisten jälkeen joku joka juttelisi hetken ja tarkistaisi ajokunnon. Näin jälkeenpäin ajateltuna itse en ehkä ollut ajokuntoinen, vaikka lähimmäisille puhelimessa niin väitinkin.

Päivän mittaan sain vastata useisiin puheluihin ja viesteihin, olinhan mennyt ilmoittamaan magneettikuvastani Facebookissa. Kaikki siis tiesivät minun olleeni kuvissa. “Miten meni?”, “Toivottavasti tuli hyviä uutisia”, “Joko vastaus tuli?”, “Löytyikö mitään?”… Illalla alkoi tulla jo ähky enkä jaksanut vastata kaikkiin puheluihin. Kaikki olivat kyllä kovin ystävällisiä, tarjosivat apua tai keskustelutukea, mutta itse en vaan jaksanut vatvoa asiaa sadatta kertaa. Päässäni on KASVAIN ja piste. Tällä hetkellä ei tiedä mitään jatkosta enkä jaksa yhtään arvuutella hoitovaihtoehtoja tai muutenkaan mitään tulevaisuudestani. Traumatologi ei ollut alan asiantuntija ja kertoi ettei hän osannut sanoa tarkemmin hoidoista eikä leikkauksesta. Kuulohermon kasvain on kuitenkin sen verran harvinainen, ettei lääkäri välttämättä törmää sellaiseen koko työssäoloaikana. Traumatologi suositteli ajan varaamista neurokirurgille, jonka kanssa voisin pohtia mitä kasvaimelle tehdään. Valitettavasti ensimmäinen vapaa aika oli kahden viikon päästä, joten se aika menisi vielä epätietoisuudessa. Lääkäri kielsi myös googlettamasta aiheeseen liittyvää materiaalia. Luin vain ihan pienen pätkän kuulohermoon kasvaimeen sairastuneen naisen tarinaa. Hän tarvitsi leikkauksen jälkeen aluksi apua kaikessa ja lopulta hänestä tuli työkyvytön. Ei siis enempää googlea!

Muutama tunti alkushokin jälkeen pidin itseni kanssa palaverin. Jos olen kerran oman elämäni ”pomo”, niin päätän siis miten ja millä mielellä mennään eteenpäin. Pidän itseäni positiivisena ihmisenä, joten miksi sen pitäisi muuttua. En anna kasvaimen määräillä minua. Tästä selvitään! Toivotavasti vielä ilman leikkaustakin.

Päätin laittaa kaiken energiani vointini kohentamiseen ja kasvaimen kutistamiseen. Mies ja lapset olivat myös positiivisella asenteella. Tämä olisi vain hetken takaisku ja kohta elämä normalisoituu. Otin yhteyttä pariin energiahoitajaan ja sovimme tekevämme yhteistyötä tämän asian kanssa. Molemmat lähettäsivät minulle energiaa kuurin verran ja itse koittaisin joka päivä hoitaa itseäni. Olin kuin 90-luvun TV sarjan gladiaattori tai jenkkifutis pelaaja, joka on nyt asemissa ja tähtäimenä vain yksi asia. TOUCHDOWN!