Kulttuurissamme on paljon kirjoittamattomia sääntöjä tai oletuksia siitä mitä uomaa elämän pitäisi kulkea. Kun elät elämääsi niin kuin ”kunnon kansalaisen” kuuluukin, saat hyväksyviä kommentteja ja katseita. Mutta entä, jos ei pysy muotissa ja syystä, jos toisesta elämä ei menekkään niin kuin sen ”kuuluu” mennä?

Kuuluu varttua ydinperheessä, opiskella ammattiin, käydä töissä, mennä naimisiin, omistaa auto, omakotitalo (ehkä mökki ja venekin), hankkia lapsia, harrastaa…

Moni tuntee häpeän tunteita, koska kokee ettei ole kelpokansalainen. Tämän vuoksi saattaa tulla tarve pienentää itsensä, koittaa olla näkymätön ja huomaamaton, jotta ei erotu joukosta. Isona vaarana piilee, että tällöin jää todella yksin eikä saa annettua läheisilleen tai muille kanssakulkijoille sitä potentiaalia joka itsessä olisi tarjolla.

Itse en ole reiluun kolmeen vuoteen tehnyt täyspäiväisesti töitä. Osa-aikaiset työpätkät ovat menneet vaihtelevalla menestyksellä, osa hyvin ja toiset eivät niin hyvin. Siinä rinnalla olen saanut osakuntoutustukea, joka tänä keväänä vaihtui osatyökyvyttömyyseläkkeeksi. (Eihän 46-vuotiaan kuulu olla eläkkeellä!)

Aluksi ajatusta oli vaikea sulattaa. Kuuluuhan tämän ikäisen olla täyttä päivää töissä,  tuottaa valtion kassaan rahaa eikä ”lusmuilla” kotona. Nyt alan olla sinut asian kanssa. En koe muistakaan ihmisistä, että työ, elämäntilanne, aikaisemmat valinnat tai mahdolliset vajaavuudet määrittävät jotenkin heidän arvoaan. Miksi siis työkyvyttömyyseläke jotenkin vähentäsi omaa arvoniakaan. Muiden arvostusta tärkeämpää onkin arvostaa itse itseään.

Olen sitä mieltä, että kukin kelpaa juuri sillä taustallaan ja tilanteellaan, jossa juuri tällä hetkellä on <3