Olen useamman ihmisen kanssa jutellut kyseisestä aiheesta lähiviikkoina. Valitettavasti monen elämä on keskittynyt niin kovin siihen mitä muuta ajattelevat ulkonäöstä, olemuksesta, tekemisistä, tekemättä jättämisistä…., että oma persoona on saattanut hukkua kokonaan tai henkilö ei tee ollenkaan asioita, jotka häntä itseään miellyttäisivät.

Myönnän itsekin aiemmin eläneeni ”muiden elämää” tai elämää, joka täyttää muiden silmissä mahdollisimman hyvin ”hyväksytyt normit”. Usein varmistelin muilta mitä mieltä he mistäkin asiasta olivat ja toimin sen mukaan. Tämä johti siihen, ettei itselläni ollut esimerkiksi lempiväriä tai en tiennyt millaisiin vaatteisiin haluaisin pukeutua. Tai jos joku tuntuikin omalta ja mielekkäältä, hylkäsin sen heti, jos joku mainitsi jotain negatiivista asiasta, kuten: ”ei toi väri oikeen sovi sulle” tai ”kannattaisko vielä miettiä…”

Yksi kompastuskivistä on siis myös yleisesti hyväksyttyjen normien noudattaminen tai käsitys siitä millainen ”pitäisi olla”. Tietysti pitää vielä perfektionistin tyyliin pitää rimaa äärimmäisen korkealla. Määrätyn ikäisen pitää pukeutua määrätynlaisesti ja mielellään merkkivaatteisiin. Kotona kaikkien esineiden ja asioiden tulee olla tarkoin harkittuja, värit toisiinsa sopivia, kukin täsmällisesti oikealla paikallaan ja koti koko ajan putipuhdas. Jos vieraita tulee, tarjottavien tulee olla alusta asti itse tehtyjä, mielellään vielä monimutkaisilla resepteillä. Kesälomalla pitää touhuta mahdollisimman paljon, jotta muut eivät pidä laiskana.

Kotimme ei koskaan ole ollut sisustuslehtien sivuilta eikä mulla ole ollut merkkivaatteita, mutta muuten olen kyllä elänyt juurikin tuollaisella kaavalla. Hirveää näin jälkikäteen ajateltuna. Kyse ei enää ollut siitä halusinko esimerkiksi leipoa vieraille useaa eri tarjottavaa, vaan mun olevinaan ”piti” leipoa. Ja kukakohan oikeasti pakotti? Ei kukaan, paitsi omat ajatukset siitä mitä muut mahtavat ajattelella, jos olenkin ostanut tarjottavat kaupasta.

Suurimman syrjähypyn pois ”mitä muut ajattelelvat” -alueelta otin, kun ryhdyin energiahoitajaksi. Silloinkin sain epäileviä kommentteja: ”Kannattaisiko harkita vielä?” tai ”opiskele nyt joku toinen ”oikea” ammatti siihen kylkeen”. Onneksi tunne siitä, että tämä on mun juttuni oli niin vahva, etten kuunnellut muita. Nyt pikkuhiljaa alkaa olla enemmän sinut itsensä kanssa; mistä pidän ja en, mikä on mun näköistä ja oloista…Vieläkin kyllä välillä tulee ajatuksia kuten: ”Mitä naapuritkin mahtavat ajatella, kun rikkaruohot on kitkemättä?” tai ”Voinko mennä ulos syömään, kun olen aivokasvaimen vuoksi sairauslomalla vai paheksuuko joku sitä?”

P.S. Yksi iso asia, joka vie teitä pois omalta polulta on tietenkin vielä toisten miellyttäminen. Luulen, että se kokonaisuus saa ihan oman postauksensa.

Toivon sydämestäni, että kuuntelet omaa sisintäsi, olet rohkeasti oman näköisesi ja teet sinulle tärkeitä asioita  <3