Miten akustikusneurinooma on muuttanut ominaisuuksiani?

Viime aikoina on tullut pohdittua miten sairastuminen on muuttanut mua. Enkä tarkoita nyt kuuroa korvaa, kasvohalvausta, kömpelöä kättä, tasapainovaikeuksia, tms. Vaan ominaisuuksiani, työtapojani tai suhtautumista eri asioihin.
Osa ominaisuuksistani ja toimintatavoistani on pysynyt ennallaan, osasta olen luopunut vapaaehtoisesti toisista ihan pakollakin. Ennen olin esim. suunnitelmallinen, hyvä organisoimaan ja keskittymään. Tykkäsin haasteista ja olin sinnikäs. Huonoja puoliani olivat mm. suorittamisen tarve enkä osannut kieltäyty juuri mistään.
Edelleen olen joissain asioissa hiukan nipo 😉 ja vähäpätöiset asiat saattavat ärsyttää, kuten sotkuinen keittiö, mutta rimaa on täytynyt alentaa melkoisesti. Organisointikyky on mitä on, keskittyminen herpaantuu pienestäkin eikä mulle kannata kauhean haasteellista tehtävää keksiä. Sinnikäs saatan vieläkin olla ja suoritankin välillä liikaa, mutta se kostautuu viimeistään parin päivän päästä hirmuisena uupumuksena. Ehkä joskus opin hellittämään näistäkin.
Positiivisuus ei onneksi ole kadonnut mihinkään ❤️ Perheen mukaan olen jopa hauskempi ja nauravaisempi kuin ennen aivokasvainta. Heistä on myös mukavampaa kun olen rauhallisempi, stressaan ja hysterisoin 🤪 vähemmän sekä olen valokuvaamisen kautta löytänyt lisää luovuutta.
Ehkä olenkin siis nyt enemmän oma itseni kuin aiemmin ❤️

Kasvohalvauksesta toivutaan H-I-T-A-A-S-T-I vol2

Kävin läpi vanhoja kirjoituksiani ja alkoi oikein huvittaa kärsimättömyyteni. Olin kirjoittanut kuukauden päästä Akustikusneurinoomaleikkauksesta ettei kärsivällisyys meinaa riittää, kun kasvohalvauksesta toipuminen on niin hidasta. Siis vain kuukauden kasvojumpan jälkeen 😉  Kyseisen raapustuksen voi lukea täältä.

Ajattelin, että otan selfien joka päivä sadan päivän ajan ja siitä nkee sitten miten kasvot ovat toipuneet. No, sadassa päivässä ei oikeestaan tapahtunut mitään näkyvää muutosta, joten selfieiden otto lopahti ja hiukan kasvojen jumppaaminenkin väheni. Kanssakulkujoita neuvoisin tässä kohdin, että kannattaa olla sitkeä ainakin vuoden. Joillain ekat paranemismuutokset tulevat esiin vuoden kuluttua halvauksesta.

 

1kk kasvohalvauksesta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

7kk halvauksesta

 

1v halvauksesta

 

Kohta leikkauksesta on kulunut 1,5 vuotta ja tässä ollaan edelleen kuntoutumassa. Paljon on onneksi muutoksia tullut, mutta kyllä kärsivällisyyttä todella on tarvittu. Valitettavasti julkiselta puolelta ei ole tarjottu tähän mennessä muuta apua tai ohjetta kuin kasvojumppa. Olen sen lisäksi kokeillut kaikenmoisia itsehoitokeinoja mm. kasvojen rullausta, karkealla pyyhkeellä hieromista, teippausta, energiahoitoa ja ison avun olen saanut myös akupunktiosta.

Alan pikkuhiljaa näyttää itseltäni, mutta toivon, että edistymistä tulisi vielä hieman. Suurin pelkoni oli etten enää voi hymyillä, mutta nyt saan jonkinmoisen hymyn aikaan ja se on kyllä ihanaa <3

Aivoväsymys

Sairauslomaani jakettiin kahdella kuukaudella ja suurimpana syynä on aivoväsymys. En tiedä onko aivoväsymys mikään hyväksytty lääketieteen termi, mutta se on mielestäni hyvin kuvaava sana omalle väsymykselleni. Ystävieni joukossa on pari aivovamman saanutta ja tiedän myös heidän käyttävän tuota sanaa. Aivovammassa tosin suurimmalla osalla väsymys on vielä paljon paljon rajumpaa kuin itselläni.

Monen on helppoa ymmärtää, että fyysisen treenin tai muun ponnistuksen jälkeen on väsynyt; voi olla jopa psyykkisestikin väsynyt, jos oikein on urakoinut. Vaikeampaa on ehkä mieltää aivot väsyneiksi. Ehkä pientä osviittaa saat, jos olet ollut yo-kokeissa tai pääsykokeissa, pitkässä työpaikkahaastattelussa, tehnyt jonkun laajan suunnittelutyön, organisoinut isoja kokonaisuuksia, valvonut pitkän pätkän tai tehnyt paljon asioita, jotka ovat vaatineet runsaasti ajattelutyötä pienehkössä ajassa. Aivoväsymyksessä uupumus yhtä suurta (monella aivovammaisella vielä paljon suurempaakin), mutta tehtävä on ”taviksen” mittapuun mukaan melko mitätön. Siihen voi riittää ihmisestä ja vamman/sairauden tasosta riippuen yksi tai useampi seuraavankaltaisista arkisista tekemisistä: parin tunnin keskustelu ystävän kanssa, sanaristikoiden täyttäminen, päättelykykyä vaativan lautapelin pelaaminen, pieni kiire, tunnin luennon seuraaminen, muutaman s-postin kirjoittaminen, meluisassa tilassa oleskelu tai pidemmän matkan ajaminen autolla. Aivojen kapasiteetti sietää kuormitusta on siis huomattavasti madaltunut.

Itse en koe, että älykkyysosamääräni olisi aivokasvainleikkauksen jälkeen juurikaan tippunut. Lähimmät kanssakulkijat saattavat olla tietysti toista mieltä 😉 Mutta väsyneenä tiedon ”etsiminen” päästä on vaikempaa, keskittymiskyky herpaantuu helposti ja käyn ikäänkuin hitaammalla vaihteella. Väsymys ei välttämättä käy käsi kädessä nukkumisen kanssa: 11 tunnin yöunien jälkeen voin olla väsynyt ja toisena aamuna nukuttuani kahdeksan tuntia, olen suht virkeä. Väsymys aaltoilee enemmänkin tekemisten mukaan ja sairausloma on ollut kyllä paikoillaan, jotta pää on saanut rauhassa toipua. Onneksi en koe tauotta aivoväsymystä ja sen syvyyskin vaihtelee päivien mukaan. Parhaimpia ovat tietysti ne päivät, kun tuntee olonsa koko ajan virkeäksi 🙂

Elintavoillani voin onneksi auttaa pitämään itseään virkeämpänä. Syön terveellisesti täydentäen ruokaani vielä ravintolisillä, juon runsaasti vettä, nukun pitkät yöunet, liikun luonnossa ja teen itselleni mielekkäitä asioita. Luulen, että olisin vielä paljon väsyneempi ilman näitä toimia.

Edellisenkin leikkauksen jälkeen oli aivoväsymystä. Aluksi massiivisempaa, joka pikkuhiljaa hiipui yhä vähemmäksi. Nytkin uskon, että myös tämä väsymys helpottaa ajan kanssa. Sopivasti lepoa ja pientä aivojumppaa. Ihan entiseen vauhtiin en enää palaa enkä haluakaan. Itse en ehkä olisi tajunnut lopettaa ”päätöntä juoksemista” elämän oravanpyörässä, jos ei sairaus olisi sitä katkaissut. Samoin kuin hidastetussa elokuvassa, myös tosielämässä näkee ja kokee enemmän kuin  menemällä ”pikakelauksella”.

 

Kasvohalvauksesta toivutaan h-i-t-a-a-s-t-i

Joissain asioissa olen hyvinkin pitkäpinnainen ja kärsivällinen, esimerkiksi satoja nippeleitä ja nappeleita sisältävän lipaston kokoaminen ei yleensä tuota suuria vaikeuksia. Toisissa tilanteissa olen taas hyvinkin lyhytpinnainen erityisesti, jos mulle sanotaan tämä vie aikaa, ole kärsivällinen, katsotaan sitten myöhemmin, odotellaan rauhassa…En haluaisi ihmetellä ja odotella, vaan asioiden pitäisi tapahtua NYT.

Tämä kasvohalvaus on nyt yksi kärsivällisyyden treenauskohta. Viimeksi halvaus oli lievempi ja toivuin siitä suht nopeasti. Nyt kasvohalvaus oli liki totaalinen oikealla puolella. Ihan minimaalista alahuulen liikettä lukuunottamatta muu osa toisen puolen kasvoista ei liikkunut alussa ollenkaan. Myös kieli ja nielu olivat lievästi halvaantuneet. Alkuun siis silmäluomi ei värähtänytkään mennäkseen kiinni, syöminen onnistui joten kuten vasemmalta puolelta ruokalappu suojana, juominen onnistui vain pillillä ja hampaat tuntuivat olevan aivan eri paria, kuin vekkulan portaat; niin ja tietysti ne kaikki ilmeet puuttuivat.

Leikkauksesta on nyt siis kulunut kuukausi. Eteenpäin on menty, mutta mielestäni niiiiiiiin hitaasti. Olen kyllä iloinen tulleista muutoksista, esimerkiksi saan silmäluomen toisinaan kiinni, kun oikein yritän, pystyn kylmiä juomia juomaan ilman pilliä ja irvistämällä saan pienen rypyn nenän varteen. Olin tänään kasvohermotutkimuksissa ja kyselin lääkäriltä hänen arviotaan. ”Vain kuukausi leikkauksesta”, totesi lääkäri. Hänen mielestään siis todella lyhyt aika vielä. Hermoissa saattaa olla leikkauksen jäljiltä vielä turvotustakin, eikä todellista kokonaiskuvaa saa edes hermoratatutkimuksella. Hän sanoi lisäksi, että kolmen kuukauden päästä pystyy vasta paremmin arvioimaan vaurioita ja senkin jälkeen tapahtuu vielä paranemista.

 

Lohdullista oli kuulla, että testin mukaan pientä liikettä on kaikkialla. Nyt vaan tarvitaan päivittäistä kasvojumppaa, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä…Odotan erityisesti sitä päivää, kun pystyn hymyilemään 🙂 Vaikka sisäisesti on hyvä ja iloinen mieli, on se kiva, että se näkyy myös ulospäin <3

Kuulumisia Akustikusneurinoomaleikkauksen jälkeen

Leikkaus -sana kuulostaa heti alkujaan korvaan jotenkin kurjalta. Jotain katkotaan, leikellään, poistetaan, irroitetaan…Tietysti on hyvä, että jotain ikävää poistetaan kehosta, mutta on liki mahdotonta poistaa jotain leikkaamalla rikkomatta kehoakin. Eikä kyllä mukavalta kuulosta, että se ”jokin” on päässä. Mulla on onni, että haava on takaraivolla. Näen halutessani sen peilin kautta, mutta pääosin haluan olla näkemättä sitä ja se onnistuu hyvin.

Leikkaus meni lääkäri sanojen mukaan : ”Odotusten mukaisesti”. Kasvainta saatiin paremmin pois kuin viime kerralla, mutta valitettavasti ei kokonaan. Se on pahasti kiinni aivorungossa, joka mm. yhdistää selkäytimen aivoihin, säätelee hengitystä ja vireyttä. Sen verran tärkeä elin ettei siihen lähelle uskalleta kajota. Täytyy vain toivoa, että kasvain ymmärtää nyt olla kasvamatta.

Leikkaukseen menin ihmeellisen rauhallisin mielin. En edes ottanut esilääkitystä leikkaussaliin mentäessä. Salissa oli paljon hoitohenkilökuntaa, osa oli tuttuja edellisestä leikkauksesta. Juttelimme niitä näitä ja erityisesti anestesialääkäri jätti kyllä lähtemättömän vaikutuksen empaattisuudellaan. Hän silitteli kättä kysellen samalla perheestä yms. muiden pistellessä neuloja kasvoihin ja käsivarsiin.

 

Kyynelehdin useamman kerran sairaalassaoloaikana ja leikkurissa jo ekan kerran. En harmista tai surusta, vaan siitä kuinka kiitollinen olin jo ennen leikkausta kaikille mahdollisille auttajille. Edellisellä kerralla teholla ollessani olin niin huonossa jamassa,että kommunikointini rajoittui kipulääkkeiden pyytämiseen. Nyt oli mukavaa rupatella hoitajan sekä opiskelijan kanssa ja tirauttaa välillä onnenkyynel kertoessani mitä kaikkea oli mielessäni. Kerroin esimerkiksi miten olin leikkausaamuna seisoskellut lämpöisessä suihkussa ja nauttinut täysin rinnoin itsenäisestä, ehkä viimeisestä kahdella jalalla seisten tapahtuvasta suihkusta. Mikä riemu olikaan havaita heti herätessä ettei se ollutkaan viimeinen omin jaloin tehty suihku <3

Tällä hetkellä kuntoudun hissukseen kotona. Liikkuminen sujuu ilma apuvälineitä, joskin on vielä hiukan huteraa ja väsyn helposti. Päivittäistä jumppaa ovat esimerkiksi roskapussin vieminen, postin hakeminen, pyykkien ripustaminen, ruuanaitto, pöydän pyyhkiminen… Oikean puolen kasvot halvaantuivat liki kokonaan, mutta alahuulessa on ollut koko ajan pientä liikettä, joten toivon kasvojeni vielä ”heräävän eloon”. Syöminen, juominen ja puhuminen ovat hiukan haastavia vielä. Normaalit ilmeeni puuttuvat myös kokonaan oikealta puolelta eikä kasvojeni perusteella tällä hetkellä ole kovin helppoa sanoa olenko iloinen, vihainen, surullinen…Sisimmässäni olen kuitenkin sama positiivinen Sini 🙂

Sain jo sairaalaan ja vielä kotiutuessanikin paljon tsemppiviestejä ja muistamisia. Iso kiitos kaikille. Ne ovat piristäneet ja ilahduttaneet suunnattomasti <3

Miten pää pysyy kasassa?

Neurokirurgi määräsi kortisonilääkkeen hillitsemään kuulohermon kasvaimen tulehdusta. Kaikki kortisonia säännöllisesti syövät tai muuten unettomuudesta kärsivät saavat minulta nyt suuret sympatiat. Olen hyvä nukkuja ja nukun minimissään 8 tuntia yössä, mutta jo heti ensimmäisestä lääkkeenottopäivästä lähtien yöuneni häiriintyivät, ollen noin 3-5 tuntia yössä. Tätä kesti yhteensä noin 1,5 kuukautta, joten univelkaa kertyi melkoisesti. Toisilla unettomuus on pysyvää ja vaikuttaa varmasti kaikkeen: vastustuskykyyn, jaksamiseen, keskittymiskykyyn, muistamiseen yms.

Unesta ja sen tärkeydestä lisää tässä linkissä

Pienistä yöunista huolimatta en onneksi ollut puolinukuksissa päivisin. Se oli ihan hyväkin, koska halusin kaikesta huolimatta järjestellä tyttären ylioppilasjuhlia niin paljon kuin vointi sen salli. Kun oli jotakin suunnitteilla ja tekeillä koko ajan, ei turhan paljon ehtinyt miettiä päässä olevaa kasvainta tai leikkausta. Pelkäsin etukäteen vieraiden olevan puolestani kovin surullisia tai huolissaan ja tyttären tärkeä päivä jäisi sairasteluni varjoon. Mutta kaikki oli hyvillä mielin ja iloisia tyttäreni saavutuksesta, ilma mitä parhain ja tarjoilut onnistuneet, ja itsekin sain paljon tsemppauksia tulevaan. Kaikin puolin onnistunut päivä siis <3

     

Edelleen mieliala pysyi korkella. Sitä edesauttoi se, että oireet lievittyivät päivä päivältä. Osin syynä saattoi olla kortisonilääkitys, mutta itse koen energiahoidon auttaneen eniten. Aloin myös nauttia päivittäisistä toiminnoista ihan uudella tavalla. Olin haltioissani pienimmistäkin jutuista, kuten omatoiminen suihkussa käynti, autolla ajo, ystävän luona kahvilla käynti tai tyttären kanssa ravintolassa nautittu lounas. Nyt ne vielä onnistuivat, joten niistä kannatti nauttia täysin siemauksin. Teki mieli välillä tuulettaa ja huutaa julkisesti: ”Huomasitteko, kuinka ihana ilma onkaan ja ajatelkaa, ajoin tänne itse autolla”.  Voi olla, että olisin saanut muutaman kummaksuvan katseen 😉 Toisaaltaa juuri noinhan pitäisi joka hetki elää. Niin kuin se olisi ihan mahtavaa ja kaikki tekeminen hohdokasta! Niin kummalliselta kuin se kuulostaa, niin sain muutamassa viikossa elämään enemmän värejä, makuja, tuoksuja ja olin hetkittäin suunnattoman onnellinen. Ikvävää, että siihen tarvittiin kasvain takaraivolla ennen kuin ymmärsin miten mahtavaa kaikki arkinen tekeminenkin voi olla.

Hurtti huumori pysyi koko ajan rinnalla. Onneksi ystävätkin ovat samalla aaltopituudella. Hyvä esimerkki tästä on viestittely yhden ystäväni kanssa. Minä: ”Jos kallosta sahataan pala irti, niin eiks se tarvi jollain niitata takas? Metalli kehossa on mun pahin painajainen. Olen sanonut perheelle, että ennemmin amputaatio, jos olen itse tiedottomassa tilassa. Ja päätä ei oikein voi amputoida… XD ” Ystävä: ”Mut, jos kaulasta ylöspäin amputoisi, niin ei olisi ongelmaa kasvohermon  kanssa 😉 .”

Viimeiset kaksi viikkoa ennen suunniteltua leikkausta ravasin melkein päivittäin Tyksissä. Oli kuulokoetta, kasvohermojen ja tasapainon testausta, magneettikuvaus, neurokirurgiseen osastoon tutustuminen, labratestejä…Leikkaavan lääkärin tapaaminen oli kuusi päivää ennen leikkausta. Silloin oireeni olivat pienentyneet murto-osaan siitä mitä ne pahimmillan olivat. Enää oli jäljellä hiukan huimausta. Josko kasvain olisi sittenkin pienentynyt. ”Ei ollut”, totesi lääkäri katsoessaan magneettikuvia.  Olin siis energiahoidolla saanut omat elintoiminnot mahdollisimman hyvälle tolalle, mutta hoito ei nyt tällä kertaa purrut kasvaimeen. Useat lääkärit aiemminkin jo ihmettelivät miten esimerkiksi kuuloni voi olla oikeassa korvassa hyvä. Se, kun on yleensä ensimmäisiä oireita kuulohermossa olevasta kasvaimesta, vaikka kasvain olisi hyvinkin pieni. Kyselin vielä sädehoidon mahdollisuutta, mutta lääkärin mielestä näin ison kasvaimen kohdalla järkevin vaihtoehto olisi leikkaus.

Leikkaukseen oli siis mentävä. Kyselin siihen liittyviä käytännön asioita kuten: Nukutetaanko minut? Missä asennossa olen leikkauksessa? Millä kallonpala saadaan paikoilleen? Keskustelimme vielä riskeistä jaa lääkäri totesi operaation olevan niin läheellä aivorunkoa, aivosiltaa ja pikkuaivoja, että isommaatkin riskit, kuten halvaantuminen on otettava huomioon. Tovin murehdin asiaa. Piti  kysyä itseltään muutama kysymys: ”Onko minulla nyt jokin hätä?”, ”Voinko murehtimisella ja pelolla vaikuttaa halvaantumisriskiin?”, ”Parantaako itkeminen ja surkuttelu omaa oloani?”, ”Haluanko todella viettää muutamat päivät ennen leikkausta sängynpohjalla riutuen?”. Vastaus kaikkiin oli tietysti: ”EI”. Päivistä ennen leikkausta tulikin todella mukavat 🙂 Ylioppilasjuhlien ”rääppiäiset”, lähisukulaisten kanssa ravintolassa käynti, ystävän mökillä vierailu avoautolla…

     

Olen julkaissut tämän kirjoittamani mietteen jo aiemmin, mutta se kuvastaa hyvin omaa voimaasi <3

 

” Ajatus,

raskas askel tervapadassa

vai

perhosen siipien kevyt heilahdus?

– Sinä päätät ”

Neurokirurgin tapaamista odotellessa…

Päätin koittaa keskittyä arjen askareisiin ja toimia muutenkin niin normaalisti kuin suinkin. Olen melkoinen häärääjä luonteeltani, mutta hosumiselta ja touhuilta meni nyt pohja. Osin touhujen hidastuminen johtui siitä, että vointini ei sallinut tehdä kuin pienempiä hommia ja vähän kerrallaan.  Aloin myös ajatella, mitä väliä sillä on, onko kengät järjestyksessä eteisessä tai kaikki rikkaruohot kitketty? Kukaan tuskin kärsii vakavasti, jos muutamaan viikkoon ei imuroida. Teinit pärjäävät varmasti joskus puolivalmiilla ruuallakin, vaikka aiemmin olin ollut sitä vastaan. Ainut mikä hiukan aiheutti tekemisen painetta oli kuukauden päästä olevat ylioppilasjuhlat. Tosin vieraat varmasti ymmärtäisivät, jos tarjoilut ovat niukemmat kuin yleensä meillä juhlissa, kaikki  jalkalistat ja valaisimet eivät ole pyyhitty pölyistä tai piha on harjaamatta. Tärkeysjärjestys oli nyt toinen. Terveys ja oma vointi sijalla YKSI!

Magneettikuvien kuulemisen ja neurokirurgin ajan välissä oli siis kaksi viikkoa aikaa. Moni kysyi eikö se tunnu ikuisuudelta tässä kohtaa, kun odottelee suunnitelmaa mitä kasvaimelle tehdään. Mielestäni se oli hirmuisen lyhyt aika, kun halusin energialla hoitaa kasvaintaa. Olin tyytyväinen, että se oli edes se kaksi viikkoa. Suurin osa varmaan pohtii miten ikinä kuvittelin energialla saavani oireet ja kasvaimen pienemmiksi. Toisille koko energiahoito on vieläkin kovin vierasta. Itse kuitenkin henkilökohtaisesti tiedän energiahoidon auttaneeen vakavimmissakin sairauksissa, vaikka sellaista me hoitajat emme tietenkään voi luvata kellekään. Tosin lääkärikään ei voi aina luvata juuri määrätyn lääkkeen tai hoidon vaikuttavan kyseisellä potilaalla. Kaikki me olemme kovin yksilöllisiä. Itse hoidin taannoin energialla asiakasta, jonka omaiselle kolme eri neurologia oli todennut, ettei mitään ole enää tehtävissä ja papin kutsumista kannattaisi seuraavaksi harkita. En tiedä auttoiko energiahoitoni vai jokin muu, eikä sillä tässä kohtaa ole sinäänsä väliä. Pääasia on, että asiakas syö, liikkuu, puhuu ja on muutenkin nyt omatoiminen. Jos ihmeitä tapahtuu muille, miksi ei myös minulle.

Lisätietoa energiahoidosta sekä asiakaskokemuksia

Lisätietoa kaukohoidosta sekä asiakaskokemuksia

Heti ensimmäisenä iltana hoidin itseäni pitkään. Ehkä vähän liiankin pitkään, koska aamuyöhön asti kärsin melko kovasta takaraivosärystä. Vaihtelin päivittäin hoidon kohdetta; milloin se oli kuulohermo, milloin kasvohermo tai tasapainon parantuminen tai niskan ja käden vetreytyminen.  Kuulohermon energioioiden taustalla tuntui eniten tulehdus. Jokin oli siis tulehduttanut kuulohermon ja se alkoi kasvattaa isompaa “möykkyä” itselleen.

Muina energisinä ongelmina tuntuvati niskan, kaulan ja hartioiden lihakset sekä hermot. Faskiat olivat myös pahasti jumissa oikealta puolelta aina takareiteen asti. Myönnän, että en ole pitänyt huolta ergonomisista asennoista ja niska- ja hartiaseutu ovat usein jumissa. Lisäksi kaatumisen aiheuttamat vauriot ovat luultavasti vielä provosoineet tulehdusta. Kasvaimen taustalla tuntui lisäksi korvien energiakierron häiriintymistä sekä aluksi myös uupumista. En ole kokenut itseäni mitenkään uupuneeksi ja työnikin on ihan unelmatyötä. Tosin, jos tarkemmin ajattelee, niin olen pitänyt enemmän kuin kolme päivää lomaa viimeksi vuoden 2015 kesällä….Vaikka asiakkaita ei olisikaan, niin täytän päiväni “blogikirjoitusten” suunnittelussa, niiden kirjoittamisessa tai valokuvaamisessa, laskujen kirjoittamisessa asiakkaille, kirjanpidollisilla asioilla, tuotteiden postituksella, hoidossa tarvittavien pyyhkeiden, tyynyliinojen, lakanoiden pesulla…No, mutta nyt tuli ainakin opittua loman tärkeys kantapään kautta 😉 

Oloni alkoi pikkuhiljaa kohentua. Jossain kohdin tajusin, että kannattaa ehkä hoitaa koko Siniäkin ja siinä kohdin huomasin energiakenttäni olevankin ihan vinksallaan. Oikealla puolella ei ollut “ketään kotona”. Ilmankos oireita oli sillä puolella. Monesti onnettomuudet, kaatumiset yms loukkaantumiset saavat energiakentän vinksalleen. Piti siis keskittyä senkin korjaamiseen.

 

Viikon verran vointi meni mielestäni eteenpäin ja takaraivon jomotus ja paine vähenivät ja muutenkin niska alkoi tuntua hieman paremmalta. Enää ei tuntunut siltä kuin olisi tarvinnut tukikaulusta jaksaakseen pitää niskaa pystyssä. Kuulohermo ei myöskään vetänyt niin ärhäkästi energiaa ja siellä ollut “möykky” energioissa tuntui pienemmältä. Huimausta oli kuitenkin edelleen ja suurin ongelma oli kasvojen ja oikean käden puutuminen. Pelkkä hiusten pesu oli liikaa. Kasvot ja käsi alkoivat puutua. Oireet olivat siis osin kasvaimesta ja osin niskasta, mutta välillä oli vaikea erottaa mikä on mistäkin.

Tilanteeni mietitytti minua hiukan, mutta päävireeni oli edelleen positiivinen. Jonkun mielestä olin ehkä liiankin positiivinen, hieman epärealistinenkin. Koin, että minun on nyt höyrypään lailla oltava sitä mieltä, että kasvain pienenee, jotta se todella voisi tapahtua.  Välillä oli kuitenkin hetkiä, jolloin mietin, että jääkö tästä jotain pysyviä ongelmia ja miten hoidan enää asiakkaita. Silloin taas piti keskittyä tähän päivään. Ei kannata murehtia mitään mikä on joskus tulevaisuudessa, kun oletettavia vaihtoehtoja on taatusti useita. Lopulta voi käydä niin ettei niistä toteudu yksikään vaan jokin vaihtoehto mitä ei ole osannut aavistaakaan. Energian ja ajan tuhlausta siis moinen.

        

      

 

Neurokirurgin aika tuli ja menimme vastaaanotolle mieheni kanssa molemmat. Hän näytti meille tarkemmin magneettikuvia ja kieltämättä kolmen sentin kasvain takaraivolla näytti aika hurjalta. Kuvien mukaan kasvain oli niin suuri, ettei ollut vaihtoehtona muu kuin leikkaus  ja se luokiteltiin vielä kiireelliseksi. Mahdollinen leikkausaika olisi noin kolmen viikon päästä. Akustikusneurinooma on sen verran harvinainen ja suht suurikin leikkaus eri asiantuntijoineen, että lääritiimi sopii vuodeksi eteenpäin mahdolliset leikkausajat. Niitä on Tyksissä noin kerran kuussa. Omani olisi siis kesäkuun alussa. Sitä ennen pitäisi ottaa tukku erilaisia testejä ja vielä erikseen pään magneettikuva. Nythän oli kuvattu varsinaisesti vain niskaa kaatumisen takia.

Neurokirurgi kävi myös läpi mahdolliset riskit. Heti ensitöikseen hän selitti, että kuuloa tuskin pystytään pelastamaan. Se ei kuulostanut pahalta. Yhdellä kuulevalla korvalla varmasti selviän arjesta. Toinen yleinen vaiva on kasvohermon halvaus ja osalla se jää valitettavasti pysyväksi. Siinä on tietysti ikävää kosmeettinen haitta, mutta suuremmaksi ongelmaksi muodostuisi se, ettei silmäluomea saa kiinni ja silmä kuivuu. Muita ongelmia saattaisi tulla huimauksen ja päänsäryn kanssa. Ja, kun kerran minulla jo oli kömpelyyttä oikean käden kanssa, kasvaimen takia, niin kukaan ei tietysti osaa sanoa jääkö siitä pysyviä vaurioita. Lääkärikäynneissä on se huono puoli, että ne saavat hetkeksi mielialan alas faktoillaan ja kuvillaan, mutta tokihan todellinen tilanne ja riskit on käytävä läpi ettei tule suuria yllätyksiä. Keskityin siis käsillä olevaan  hetkeen, jossa oloni oli kuitenkin suht hyvä 🙂 

Akustikusneurinooma, Pieni henkilökohtainen maanjäristys

4.5.2018 astuin melko reippain mielin lääkärin huoneeseen. Olin valmistautunut kysymykseen voinnistani ja kertoisin voinnin olevan astetta parempi, kun alkuviikosta. Huimaus oli hieman vähentynyt, niska liikkui paremmin ja takaraivon kummalliset jomotukset olivat hieman lieventyneet. Lääkäri ei kysynyt vointiani, vaan meni heti asiaan. “Hyvä, kun tuli magneettikuvat otettua”, hän totesi. Tiesin siinä kohtaa, että niistä siis löytyi jotain. Luultavimmin niskan retkahdusvamma ajattelin. Ei, ei ollut se. Lääkäri aloitti nikamien madaltumista. Pieniä madaltumia eri nikamissa ja yhdessä isompi. Ei kuitenkaan pahasti paina hermoja, joten jumppa riittänee toipumiseen. Tämä olisi riittänyt minulle, mutta lääkäri jatkoi. “Sitten se toinen löydös”. “Siis mikä löydös?!?!!”, ihmettelin.

“Oikealla takakuopassa on soikea noin 3cm kokoinen ekspansio, joka painaa ponsia ja pikkuaivoja”. En ymmärtänyt kuin sanan pikkuaivot. Eikä kuulostanut todellakaan hyvältä, että jokin painaa niitä. Lääkäri alkoi tarkentaa. Laajenema on todennäköisesti kuulohermon kasvain, Akustikusneurinooma, joka painaa aivosiltaa, pikkuaivoja ja hermoja. KASVAIN?

Miten löydös voi olla kasvain? Olin kaatunut noin kuukautta aiemmin omalla pihallani viimeiseen pieneen jäälaikkuun. Sen jälkeen aloin pikkuhiljaa oireilla. Tuli huimausta, niskaa sekä takaraivoa särki ja niissä tuntui erikoista jäykkyyttä tai painetta. Muutaman kerran aiemminkin oli ollut huimausta, mutta se oli itsekseen poistunut ja oletin sen johtuvat kireistä niskan lihaksista. Nytkin luulin oireiden johtuvan tuosta kaatumisen aiheuttamasta niskan venähdyksestä tai nytkähdyksestä. Päätäni en ollut lyönyt, joten en pelännyt mitään suurempaa aivoihin kohdistuvaa vammaa. Koitin ensin kotikonstein pärjätä huimauksen kanssa. Mies on hieroja ja hän koitti saada lihakset mahdollisimman hyvään kuntoon. Ne eivät kuitenkaan tuntuneet reagoivan hierontaan juuri mitenkään. 

Itse koitin samaan aikaan energiahoidolla parantaa energian virtausta niska-hartiaseudulla ja muutenkin. Energia pyrki hakeutumaan myös korvaan ja mietin olisiko minulla sittenkin tasapainoelimessä jokin tulehdus, joka aiheuttaa hiumauksen. Näihin aikoihin kasvojen oikealle puolelle tuli kummia tuntemuksia, kuin hammaslääkärin puudutuksen jälkimaininkeja. Kokeilin energialla hoitaa erikseen määrättyjä hermoja ja kasvohermon energian kulussakin tuntui olevan ongelmia. 

Tässäkään kohden ei todellakaan tullut mieleen, että siellä missään olisi kasvain. Oletin vain hermojen olevan kertakaikkiaan niin jumissa tai vaurioituneen, että fiksaamiseen menee aikaa. Oloni koheni hieman, mutta ajattelin vielä varata traumatologilta ajan. Jos niska on sittenkin retkahtanut kaatuessa. Oikea käteni oli meinaan välillä kummallisen kömpelö. Sen huomasin vain hetkittäin, mutta oikeakätisenä aistin sen herkästi.

Yleensä olen hyvinkin tietoinen ympäristön tapahtumista ja haluan näyttää suht hyvältä kulkiessani “ihmisten ilmoilla”. Magneettikuvien tulosten kuuntelun jälkeen poistuessani lääkärinhuoneesta en välittänyt tippaakaan miltä näytin. Silmät olivat itkemisestä punaiset ja meikit valuneet. Istahdin oven ulkopuolella olevalle tuolille. Laitoin ensimmäisiä viestejä perheelle sekä muille lähimmäisille ja osa olikin jo kysellyt miten meni. Sain koottua itseän vähän, jotta pääsin kassalle maksamaan käynnin. Autolla ajo vaati aikamoisia ponnisteluja, enkä löytänyt heti oikeaa reittiä. Olisi hienoa, jos lääkärikeskuksessa olisi isompien uutisten jälkeen joku joka juttelisi hetken ja tarkistaisi ajokunnon. Näin jälkeenpäin ajateltuna itse en ehkä ollut ajokuntoinen, vaikka lähimmäisille puhelimessa niin väitinkin.

Päivän mittaan sain vastata useisiin puheluihin ja viesteihin, olinhan mennyt ilmoittamaan magneettikuvastani Facebookissa. Kaikki siis tiesivät minun olleeni kuvissa. “Miten meni?”, “Toivottavasti tuli hyviä uutisia”, “Joko vastaus tuli?”, “Löytyikö mitään?”… Illalla alkoi tulla jo ähky enkä jaksanut vastata kaikkiin puheluihin. Kaikki olivat kyllä kovin ystävällisiä, tarjosivat apua tai keskustelutukea, mutta itse en vaan jaksanut vatvoa asiaa sadatta kertaa. Päässäni on KASVAIN ja piste. Tällä hetkellä ei tiedä mitään jatkosta enkä jaksa yhtään arvuutella hoitovaihtoehtoja tai muutenkaan mitään tulevaisuudestani. Traumatologi ei ollut alan asiantuntija ja kertoi ettei hän osannut sanoa tarkemmin hoidoista eikä leikkauksesta. Kuulohermon kasvain on kuitenkin sen verran harvinainen, ettei lääkäri välttämättä törmää sellaiseen koko työssäoloaikana. Traumatologi suositteli ajan varaamista neurokirurgille, jonka kanssa voisin pohtia mitä kasvaimelle tehdään. Valitettavasti ensimmäinen vapaa aika oli kahden viikon päästä, joten se aika menisi vielä epätietoisuudessa. Lääkäri kielsi myös googlettamasta aiheeseen liittyvää materiaalia. Luin vain ihan pienen pätkän kuulohermoon kasvaimeen sairastuneen naisen tarinaa. Hän tarvitsi leikkauksen jälkeen aluksi apua kaikessa ja lopulta hänestä tuli työkyvytön. Ei siis enempää googlea!

Muutama tunti alkushokin jälkeen pidin itseni kanssa palaverin. Jos olen kerran oman elämäni ”pomo”, niin päätän siis miten ja millä mielellä mennään eteenpäin. Pidän itseäni positiivisena ihmisenä, joten miksi sen pitäisi muuttua. En anna kasvaimen määräillä minua. Tästä selvitään! Toivotavasti vielä ilman leikkaustakin.

Päätin laittaa kaiken energiani vointini kohentamiseen ja kasvaimen kutistamiseen. Mies ja lapset olivat myös positiivisella asenteella. Tämä olisi vain hetken takaisku ja kohta elämä normalisoituu. Otin yhteyttä pariin energiahoitajaan ja sovimme tekevämme yhteistyötä tämän asian kanssa. Molemmat lähettäsivät minulle energiaa kuurin verran ja itse koittaisin joka päivä hoitaa itseäni. Olin kuin 90-luvun TV sarjan gladiaattori tai jenkkifutis pelaaja, joka on nyt asemissa ja tähtäimenä vain yksi asia. TOUCHDOWN!