Avun pyytäminen ja tarjoaminen

Ystävän kanssa pohdittiin myötäelämistä ja toisen tukemista. Kun toisella on rankkaa ja elämä ei esittele parhaita puoliaan, haluaisi kovin olla avuksi. Usein ei kuitenkaan pysty olemaan sellaisena apuna kuin haluaisi tai ei edes tiedä miten tukea ja auttaa. Ystäväni oli hieman pahoillaan ettei mun vaikeimpina toipumisaikoina kyennyt antamaan kunnollista tukea. Olin hieman ihmeissäni sillä vointini kyselyiden, tsemppaavien viestien ja suklaaherkkujen lisäksi en muuta todella odottanutkaan. En itsekään olisi osannut sanoa mitä hän olisi voinut tehdä paremmin tai toisin. Hän teki juuri oikein <3

Osalla on tapana pyytää apua liki joka tilanteessa. Jos lähipiirissä on empaattinen, epäitsekäs, hieman epävarmakin ihminen, hän huomaa kohta tekevänsä tämän toisen puolesta kaiken.

Toisilla taas avun pyytäminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Monella ”pärjään hyvin itsekin” -ihmisellä selviytyminen menee äärirajoille (tai sen ylikin) eikä apua pyydetä kuin aivan viimeisessä hädässä. Halutaan tehdä itse paremmin ja näyttää vahvalta. Ei haluta toisten sotkeutuvan henkilökohtaisiin asioihin ja murehtivan niistä. Ei haluta näyttää heikolta ja haavoittuvalta. Kun avun pyytäminen on hankalaa, sitä voi opetella ensin itsekseen miettimällä millä sanoilla asian esittää. Kannattaa miettiä myös perusteluja pyynnölle, koska silloin se on itsekin helpompi hyväksyä ja vastapuoli tietää heti miksi apua pyydetään.

On myös auttajia, joilla on ehkä taustalla kaunis ajatus toisen tukemisesta ja huolehtimisesta, mutta joiden on vaikeaa ottaa vastaan kielteistä vastausta apua tarjotessaan. Auttaja voi tulla toisen henkilökohtaiselle alueelle ilman lupaa, hän voi ottaa yhteyttä eri tahoihin toisen tietämättä, ostella tarpeelliseksi kokemiaan asioita, valita toisen puolesta eri vaihtoehdoista…Lopulta kumpikaan ei ole tyytyväinen. Toinen närkästyy, kun mikään ei kelpaa ja toinen kiukustuu, kun ei saa itsenäisesti hoitaa asioita.

Jokaisella on oma polkunsa ja omat haasteensa. Joihinkin tapahtumiin ja tilanteisiin kanssamatkustajilla ei ole osaa eikä arpaa eikä edes mahdollisuutta auttaa. Pitää itse selvittää tiensä eteenpäin ja kuunnella sisintään siitä mikä on omaksi parhaaksi. On siis ainakin osin kuljettava itsenäisesti omien haasteidensa kera eikä aina voi tukeutua toisiin. Koska sitten on yritettävä itse? Koska on oikea hetki turvautua toisiin? Siinäpä kiperä pulma.

Ehkä kultainen keskitie on tässäkin asiassa paras. Kun ongelma, kriisi tai tilanne ylipäätään tuntuu ylitsepääsemättömän suurelta kannattaa apua pyytää jo hetimiten. Jos taas on aavistus siitä, että pärjää vähäisellä kuormitusmäärällä itsekin, voisi ehkä kokeilla omatoimisuutta. Silloinkaan ei kannata jaksaa loputtoman pitkään kärvistellä, jos näyttää siltä, että tilanne onkin oletettua kuormittavampi. Vastaavasti, jos kerran tai parikin olet tarjonnut apua lähimmäisellesi ja tämä on siitä kieltäytynyt, et voi auttaa väkisin.

Auttaminen on sopusoinnussa, kun auttaja ja autettava eivät kumpikaan liikaa uuvu tai kärsi tilanteesta.

Autetaan toisiamme <3

 

 

 

Hyvät teot kasvattavat yhteisöllistä hyvää

Hyvän teon tekeminen tuo hyvän mielen sekä antajalleen että saajalleen. Hyvän tekeminen myös tarttuu. Kun näemme erilaisia auttamisen tapoja, tunnemme empatiaa ja halua itsekin auttaa. Vaikka olisikin pääosin itsekseen pärjäävä sorttia (kuten minä 😉 ), ei voi koskaan tietää millaisiin olosuhteisiin joutuu ja tarvitsee itse apua. Itselläni on ollut viime viikot melkoista luxusta tavalliseen arkeen verrattuna. Olen ollut superkiitollinen saamastani tuesta ja avusta. Lehti odottaa aamulla pöydällä, aamupalat ja ruuat tehdään suurimmaksi osaksi valmiiksi ja pyykit hoituvat viikattuna kaappiin. Sanoinkin yhtenä päivänä, että koen olevani hotellissa. Tosin mieluusti olisin siellä ilman jalkakipsiä. En tiedä miten muu perhe suhtautuisi ajatukseen, jossa jokaisella olisi viikon verran aina ”hotellielämää” ja toiset hoitaisivat silloin kaikki kotityöt ja velvollisuudet. Tulisi lisää kotitöitä muihin viikkoihin, mutta vastaavasti yhden saisi olla tekemättä mitään.

Tampereen yliopiston tutkimuksen mukaan jo alle vuoden ikäiset lapset tuntevat empatiaa. Huomattiin, että mitä kiinnostuneempi vauva oli ihmiskasvoista, sitä auttamishaluisempi hän oli kaksivuotiaana. Ne vauvat, jotka olivat vähemmän kiinnostuneita kasvoja kohtaan, osoittivat nelivuotiaina enemmän tunnekylmyyttä. Vanhemmilla ja ympäristöllä on iso rooli empatian ja auttamishalun kehittymisessä, mutta osansa on myös perimmällä.

Pääosin auttaminen ja empatia ovat hyvästä, mutta joskus toisen puolesta tekeminen, töiden jakaminen tai auttaminen ei tuokaan hyvää fiilistä. Silloin kannattaa miettiä mistä tämä voisi johtua. Ehkä olet tehnyt liikaa omien voimiesi kustannuksella etkä ole hennonnut sanoa ei. Auttaminen voi myös puuduttaa, jos siitä ei ikinä saa kiitosta, vaan työtapaa ja lopputulosta arvostellaan väheksyen. Tällöin kannattaa ottaa aikalisä, kuulostella omia voimiaan ja suunnata ehkä auttaminen johonkin toiseen osoiteeseen, jossa sitä oikeasti tarvitaan ja arvostetaan. Negatiiviseksi auttaminen käy myös silloin, kun avun saajan taitoja väheksytään tai hänen edistystään rajoitetaan tekemällä liikaa toisen eteen. Pitää hieman tarkkailla toisen eleitä ja tunnetiloja ja vaikka keskustellakin missä voi auttaa ja minkä toinen haluaa tehdä itse.

 

Vanha intiaani kertoo tarinaa lapsenlapselleen:

”Sisälläni taistelee kaksi sutta. Toinen on paha, vihainen, ahne, kateellinen, ylimielinen ja raukkamainen. Toinen on hyvä. Se on rauhallinen, rakastava, vaatimaton, antelias, rehellinen ja luotettava. Samat sudet käyvät taistoaan myös sinussa ja kaikissa muissa ihmisissä.”

Lapsi miettii hetken ja kysyy:

”Kumpi susi voittaa?”

Isoisä:

”Se, jota ruokit”