Kaipaatko elämyksiä?

Elämys-sana saattaa kuulostaa jotenkin mahtipontiselta ja sellaiselta, joka toteutuakseen vaatii vähintäänkin laskuvarjohypyn, Suomen halki kävelyn, Kiinan muurilla käynnin tai muun extreme-jutun. Elämys määritellään henkilökohtaiseksi merkittäväksi tapahtumaksi, joka jollain lailla sykähdyttää astetta enemmän kuin muut jutut. Se saattaa vaikuttaa jopa ajattelu- ja toimintatapoihisi. Silti sen ei mielestäni tarvitse välttämättä olla isojen riskien ottamista, omien rajojen rikkomista tai kovaa fyysistä ponnistusta vaativaa.

Elämyksiä arkeen

Millaiset asiat ovat sinulle merkityksellisiä? Mistä innostut ja inspiroidut? Mikä luo sinulle ”wau”-efektin? Kysymyksiin vastatessa huomaat, ettei kaikki vastaukset varmaankaan ole mitään yltiömäisiä riskinottoa tai matkustelua vaativia. Esimerkiksi merkityksellistä voisi olla perheen kanssa yhdessä olo. Jotta siitä saa hieman elämyksellisempää, voi yhdessä oloon keksiä jonkun lisätwistin, kuten piknikiltapalan olohuoneen lattialla tai syyshämärällä otsalanppujen kera pikkuinen metsäkävely. Jos olet innostunut ruuanlaitosta, voit ystävien kanssa järkätä jonkinmoisen kokkisodan, jossa joku ulkopuolinen ostaa raaka-aineet ja teidän pitää näistä yllärituotteista valmistaa ateria.

Itselle arkisia elämyksiä ovat esimerkiksi auringonnousun katseleminen, metsäretkellä kahvihetki, uuden mielekkään asian oppiminen, syvällinen keskustelu jonkun kanssa, taidenäyttely, perhosten kuvaaminen…Jollekin toiselle ne saattavat olla isompiakin elämyksiä, jos ei vaikka koskaan ole käynyt taidenäyttelyssä. Kesällä sain pohjoisessa ihastella vapaana käyskenteleviä poroja; ne tuskin lapissa asuville ovat elämyksiä lainkaan. Elämys on siis kovin henkilökohtainen asia ja riippuu monesta tekijästä.

 

Jos pitäisi laittaa elämyksiä järjestykseen, se olisi vaikeaa. Vaikka Pyhätunturille kiipeäminen ja sieltä maisemien katsominen oli hieno elämys, niin yhtälailla olen haltioissani lähipellon usvaisen auringonnousun näkemisestä.

Elämys ei ole siis kiinni pelkästään ulkoisista olosuhteista (toki niillä voi sitä hieman avittaa). Elämys on ennen kaikkea sisäinen kokemus, johon liittyy aistien havainnointia, sykähdyttävä tunne, innostus sekä mahdollisesti uuden ja uniikin tapahtuman kokeminen.

Aina ei tarvitse mennä kauaksi tai nähdä suurta vaivaa kokeakseen jotain hienoa <3

 

”Kuvausterapiaa”

Ette ole voineet välttyä mun erilaisilta valokuvilta 😉 Jo kotisivujen suunnittelun aikoihin päätin, että kuvaisin itse kuvat niin pitkälti kuin suinkin. Muutamaa kuvaa lukuun ottamatta kaikki ovatkin omiani. Akustikusneurinoomaleikkauksen jälkeen valokuvaus on alkanut kiinnostaa yhä enemmän ja talven jälkeen se suorastaan lähti käsistä.

Valokuvaus on mielestäni suunnattoman terapeuttista ja kehittää läsnäoloa uusiin sfääreihin. Parasta on kulkea yksin ja pysähdellä ihan niin usein kuin haluaa. Normaalisti reilun viiden minuutin kävelymatkaan saan kuvausmatkallani kulutettua helposti tunnin. Kanssakulkija tuskin jaksaa samaa etanan vauhtia varsinkin, jos hänellä ei ole kameraa…

Omissa ”kuvausterapiaretkissä” ei ole niinkään tärkeää se miltä kuvat loppujen lopuksi näyttävät.

Onhan tietysti hienoa, jos kotiin tullessa huomaa jonkin kuvan erityisesti onnistuneen, mutta tärkeintä on kaikki muu. Keskittyessä esim. perhosen tai linnun kuvaamiseen, ei aikaa jää millekään muulle ajatukselle. Silloin viimeistään unohtuvat eilisen murheet ja huomisen epävarmuus. On pakko vain pitää huomio siinä mitä meinaa kuvata, varsinkin, jos kohde pysyy paikoillaan vain sekunnin tai pari kerrallaan.

Kuvausreissuilla saan myös enemmän irti luonnosta ja maisemasta. Huomaan erilaisia yksityiskohtia, värejä, mistä valo tulee jne. Mielestäni osaan olla kuitenkin suorittamatta enkä epätoivon lailla vain etsi seuraavaa kuvauskohdetta. Nautin tuulen suhinasta puissa, lintujen laulusta, auringon paisteesta ja kiireettömästä fiiliksestä.

Nykyään kännyköissä on niin hyvät kamerat, ettei kameraa tarvitse erikseen hankkia. Kuka tahansa pääsee siis alkuun. Suosittelen ”kuvausterapiaa” kaikille, jotka haluavat kehittää läsnäolon taitoa, keskittymiskykyä tai haluavat irtaantua hetkeksi arjen kiireistä.

Tasan vuosi akustikusneurinoomaleikkauksesta

Tasan vuosi sitten olin Akustikusneurinoomaleikkauksessa ja se meni onneksi niin hyvin kuin vain olosuhteisiin nähden voi mennä. Olen todella kiitollinen eri alojen lääkäreille, jotka yhteisvoimin suorittivat leikkauksen. Akustikusneurinooma on kuulohermon kasvain, joka kuuluu hyvänlaatuisiin aivokasvaimiin. Syystä tai toisesta mulla se pääsi kasvamaan huomaamatta niin isoksi, että kiireellinen leikkaus oli ainut vaihtoehto. Oireet tulivat muutamassa viikossa ja ensin luulin huimausta ja takaraivosärkyä niskaperäisiksi ongelmiksi. Hetken päästä kuvaan tulivat mukaan kasvojen puutuminen sekä oikean käden kömpelyys ja voimatomuus. Siinä kohtaa viimeistään tajusin, ettei kyse taida ihan olla jumissa olevista niskalihaksista.

Kasvaimesta kuuleminen oli shokki, tottakai. Sain kuitenkin samana päivänä koottua taistelija-asenteen päälle, joka oli vielä valjastettu positiivisella asenteella. Kesällä ja syksyllä leikkauksen jälkeinen toipuminen oli huippunopeaa. Osasyynä oli varmaankin juuri yltiöpositiivisuus. Riemuitsin suunnattomasti jokaisesta toipumiseen liittyvästä kehittymisestä ja saavutuksistani. Ihan parasta oli leikkauksen jälkeen herätä ja tajuta, että jalat ja kädet liikkuvat. Oikea puoli hieman kömpelömmin, mutta liikkui kuitenkin. Seuraavia riemuvoittoja olivat mm. kaksoiskuvien väheneminen, itsenäinen suihkussa käynti, rollaattorista eroon pääsy, kasvohermohalvausoireiden lieventyminen, 500m matkan kävely….viiden kilometrin matkan kävely….Pikkuhiljaa tilanne tasottui ja nyt isoja harppauksia ei ole talven jälkeen tullut. Paitsi yksi saavutus kyllä: Olen haltioissani pystyessäni pyöräilemään! Se, kun ei ollut varmaa tasapaino-ongelmien vuoksi.

Tällä hetkellä eniten päivittäistä toimintaani haittaa oikean käden väsyminen ja kipeytyminen. Olen luonteeltani melkoinen häärääjä ja ongelmia tuottaa se, etten pystykään entiseen toimintatahtiini. Hirmuisen vaikeaa olla hissukseen! Ja, kun en osaa olla hosumatta, käsi alkaa särkeä. Tekisi niin mieli kaivella puutarhassa, askarrella yms. Välillä ruuanlaitto, pyykkäys ja pienet muut kotihommat saattavat olla liikaa. Pitää vaan opetella ja opetella uutta hitaampaa elämää.

 

Käden puutteellisen toimintakyvyn lisäksi jonkin verran ongelmia aiheuttaa tietysti toisen korvan kuurous. Monesti joudun pyytämään toisia toistamaan asian tai joku juttu menee vain osaltani ohitse, kun en ole siitä kuullut puhuttavan. Meluisat ja hälinäiset paikat ovat melko raskaita, kun äänet puuroutuvat yleiseksi ”älämölöksi”. Suuntakuulon puuttuessa en myöskään tiedä mistä ajoneuvo tulee, kuka puhuu jne. Olen koittanut kuitenkin mennä rohkeasti tilanteisiin, joissa tiedän kuulon kanssa olevan haastavaa, mutta joista saan muuten paljon irti tai tiedän olevan hauskaa.

Aivoväsymystä on huomattavan paljon vähemmän kuin esimerkiksi syksyllä ja talvella, mutta vieläkin sitä on jonkun verran. Puhun usein ”koomasta”, koska se ei tunnu tavalliselta väsymykseltä. Poikkeavan verrattuna tavalliseen väsymykseen siitä tekee se, että ”koomaväsymys” alkaa kuin valokatkasijasta painaen. Ensin ei tule siis oloa, että hiukan taitaa väsyttää tai voimat pikkuhiljaa uupuvat, vaan yhdessä hetkessä tajuaa, että on aivan poikki. Väsymyksen voimakkuus aiheuttaa olon, että on päästävä pian lepäämään tai nukkumaan tai muuten aivot suorastaan vaurioituvat. ”Koomatilat” ovat onneksi melko harvinaisia nykyään ja tulevat oikeastaan enää, jos häärään liikaa, yöuneni jäävät lyhyiksi tai joudun valvomaan yli klo 22.00. Nyt olen oppinut huomioimaan, että takaraivolleni tulee pieni jomotus, ennen ”koomatilaa”, joten osaan hiukan sentään ennakoida millon kannattaa suunnata sänkyä kohden.

Pääosin olen suunnattoman iloinen ja onnellinen tilanteeseeni. Välillä muistelen kaikkia toipumiseni riemuvoittoja ja se saa hyvälle mielelle. Toisinaan kyllä määrätyissä tilanteissa rajoitteet harmittavat. Koitan silloinkin kovin hokea, että tilanne voisi olla vielä paljon huonompi tai verrattuna moneen muuhun, mullahan on asiat vallan loistavasti, mutta ihan aina sekään ei auta. Ehkä ihan inhimillistä välillä surra toimintojen, tilanteiden tai asioiden menetyksiä, kunhan niihin ei takerru liikaa.

Tulevaisuus on tällä hetkellä auki. Hieromaan, kun en pysty, pitää keksiä jotain tilalle. En siis ihan vieläkään tiedä mikä musta tulee isona 😉 Käden toimintakyvyn palautumista ei osaa kukaan ennustaa, mutta oletettavasti se vielä tästä paranee. Kesän ja syksyn aikana on lääkärikäyntejä, arviointia ja ehkä lisää kuntoutustakin. Ei auta kuin malttaa odottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Lopuksi kaikille vielä pieni vinkki <3 Elä päivä kerrallaan, älä takerru eilisen murheisiin äläkä liikaa pohdi tulevaa. Koita nauttia joka hetkestä niin hyvin kuin pystyt <3

 

Miten pää pysyy kasassa?

Neurokirurgi määräsi kortisonilääkkeen hillitsemään kuulohermon kasvaimen tulehdusta. Kaikki kortisonia säännöllisesti syövät tai muuten unettomuudesta kärsivät saavat minulta nyt suuret sympatiat. Olen hyvä nukkuja ja nukun minimissään 8 tuntia yössä, mutta jo heti ensimmäisestä lääkkeenottopäivästä lähtien yöuneni häiriintyivät, ollen noin 3-5 tuntia yössä. Tätä kesti yhteensä noin 1,5 kuukautta, joten univelkaa kertyi melkoisesti. Toisilla unettomuus on pysyvää ja vaikuttaa varmasti kaikkeen: vastustuskykyyn, jaksamiseen, keskittymiskykyyn, muistamiseen yms.

Unesta ja sen tärkeydestä lisää tässä linkissä

Pienistä yöunista huolimatta en onneksi ollut puolinukuksissa päivisin. Se oli ihan hyväkin, koska halusin kaikesta huolimatta järjestellä tyttären ylioppilasjuhlia niin paljon kuin vointi sen salli. Kun oli jotakin suunnitteilla ja tekeillä koko ajan, ei turhan paljon ehtinyt miettiä päässä olevaa kasvainta tai leikkausta. Pelkäsin etukäteen vieraiden olevan puolestani kovin surullisia tai huolissaan ja tyttären tärkeä päivä jäisi sairasteluni varjoon. Mutta kaikki oli hyvillä mielin ja iloisia tyttäreni saavutuksesta, ilma mitä parhain ja tarjoilut onnistuneet, ja itsekin sain paljon tsemppauksia tulevaan. Kaikin puolin onnistunut päivä siis <3

     

Edelleen mieliala pysyi korkella. Sitä edesauttoi se, että oireet lievittyivät päivä päivältä. Osin syynä saattoi olla kortisonilääkitys, mutta itse koen energiahoidon auttaneen eniten. Aloin myös nauttia päivittäisistä toiminnoista ihan uudella tavalla. Olin haltioissani pienimmistäkin jutuista, kuten omatoiminen suihkussa käynti, autolla ajo, ystävän luona kahvilla käynti tai tyttären kanssa ravintolassa nautittu lounas. Nyt ne vielä onnistuivat, joten niistä kannatti nauttia täysin siemauksin. Teki mieli välillä tuulettaa ja huutaa julkisesti: ”Huomasitteko, kuinka ihana ilma onkaan ja ajatelkaa, ajoin tänne itse autolla”.  Voi olla, että olisin saanut muutaman kummaksuvan katseen 😉 Toisaaltaa juuri noinhan pitäisi joka hetki elää. Niin kuin se olisi ihan mahtavaa ja kaikki tekeminen hohdokasta! Niin kummalliselta kuin se kuulostaa, niin sain muutamassa viikossa elämään enemmän värejä, makuja, tuoksuja ja olin hetkittäin suunnattoman onnellinen. Ikvävää, että siihen tarvittiin kasvain takaraivolla ennen kuin ymmärsin miten mahtavaa kaikki arkinen tekeminenkin voi olla.

Hurtti huumori pysyi koko ajan rinnalla. Onneksi ystävätkin ovat samalla aaltopituudella. Hyvä esimerkki tästä on viestittely yhden ystäväni kanssa. Minä: ”Jos kallosta sahataan pala irti, niin eiks se tarvi jollain niitata takas? Metalli kehossa on mun pahin painajainen. Olen sanonut perheelle, että ennemmin amputaatio, jos olen itse tiedottomassa tilassa. Ja päätä ei oikein voi amputoida… XD ” Ystävä: ”Mut, jos kaulasta ylöspäin amputoisi, niin ei olisi ongelmaa kasvohermon  kanssa 😉 .”

Viimeiset kaksi viikkoa ennen suunniteltua leikkausta ravasin melkein päivittäin Tyksissä. Oli kuulokoetta, kasvohermojen ja tasapainon testausta, magneettikuvaus, neurokirurgiseen osastoon tutustuminen, labratestejä…Leikkaavan lääkärin tapaaminen oli kuusi päivää ennen leikkausta. Silloin oireeni olivat pienentyneet murto-osaan siitä mitä ne pahimmillan olivat. Enää oli jäljellä hiukan huimausta. Josko kasvain olisi sittenkin pienentynyt. ”Ei ollut”, totesi lääkäri katsoessaan magneettikuvia.  Olin siis energiahoidolla saanut omat elintoiminnot mahdollisimman hyvälle tolalle, mutta hoito ei nyt tällä kertaa purrut kasvaimeen. Useat lääkärit aiemminkin jo ihmettelivät miten esimerkiksi kuuloni voi olla oikeassa korvassa hyvä. Se, kun on yleensä ensimmäisiä oireita kuulohermossa olevasta kasvaimesta, vaikka kasvain olisi hyvinkin pieni. Kyselin vielä sädehoidon mahdollisuutta, mutta lääkärin mielestä näin ison kasvaimen kohdalla järkevin vaihtoehto olisi leikkaus.

Leikkaukseen oli siis mentävä. Kyselin siihen liittyviä käytännön asioita kuten: Nukutetaanko minut? Missä asennossa olen leikkauksessa? Millä kallonpala saadaan paikoilleen? Keskustelimme vielä riskeistä jaa lääkäri totesi operaation olevan niin läheellä aivorunkoa, aivosiltaa ja pikkuaivoja, että isommaatkin riskit, kuten halvaantuminen on otettava huomioon. Tovin murehdin asiaa. Piti  kysyä itseltään muutama kysymys: ”Onko minulla nyt jokin hätä?”, ”Voinko murehtimisella ja pelolla vaikuttaa halvaantumisriskiin?”, ”Parantaako itkeminen ja surkuttelu omaa oloani?”, ”Haluanko todella viettää muutamat päivät ennen leikkausta sängynpohjalla riutuen?”. Vastaus kaikkiin oli tietysti: ”EI”. Päivistä ennen leikkausta tulikin todella mukavat 🙂 Ylioppilasjuhlien ”rääppiäiset”, lähisukulaisten kanssa ravintolassa käynti, ystävän mökillä vierailu avoautolla…

     

Olen julkaissut tämän kirjoittamani mietteen jo aiemmin, mutta se kuvastaa hyvin omaa voimaasi <3

 

” Ajatus,

raskas askel tervapadassa

vai

perhosen siipien kevyt heilahdus?

– Sinä päätät ”