Sairastumiseni nivoutuminen astrologiaan

Minulla oli ilo olla Seppo Tanhuan haastateltavana ja kävimme läpi kulunutta vuotta myös astrologisesta näkökulmasta. Todella mielenkiintoista huomata miten elämänkäänteet näkyvät astrologiassa. Se, kun ei ole minulle ihan hirmuisen tuttua osa-aluetta. Suosittelen tutustumaan omaan tähtikarttaan. Siitä avartuu eteesi ihan uusi maailma.

Linkin videoon löydät ohesta. Jännittyneenä tuli puhuttua välillä takellellen, akustikusneurinooma -sanakin unohtui mainita…. 😉 Toivon, että tärkein välittyy eli:

ELÄ HETKESSÄ JA NAUTI JOKA SEKUNNISTA!

https://www.facebook.com/astroilua/videos/205565470361579/?q=astro.fi&epa=SEARCH_BOX

Jos et vielä ole tutustunut tarinaani tarkemmin, se alkaa tästä:

https://hoitohuonesinja.fi/pieni-henkilokohtainen-maanjaristys/

 

Kiitollisuus

Jokainen muistaa sanoa: ”Kiitos”, kun nousee ruokapöydästä, kun saa lahjan tai jotakin ojennetaan käteen. Mutta muistammeko kiitoksen myös muussa jokapäiväisessä elämässä. Erilaisista asioista saattaa tulla niin itsestäänselvyyksiä, että niistä kiittäminen unohtuu. Muutama vuosi sitten aloin ”treenata kiitollisuutta”. Alussa se oli todellakin enemmän treenausta kuin luonnostaan pulppuavaa tunnetta. Jotta aidosti on kiitollinen tarvitsee se tietysti myös tunteen.

Yksi harjoitus sopii jollekin ja toinen toiselle. Itse aloitin harjoittelun listaamalla päivän päätteeksi asioita joista olin kiitollinen. Listasin noin kuukauden ajan joka ilta kymmenen asiaa. Helppoa ensikuulemalta, mutta haastetta lisääkin se, että nuo kymmenen asiaa eivät saa milloinkaan olla samoja. Tämä laajensi näkökantaa siitä miten monenlaisista asioista voi olla kiitollinen: aurinkoinen päivä, kohteliaisuus ystävältä, hyvä lounas, lintuaura taivaalla, mustikoita metsässä, avulias myyjä kaupassa, rauhallinen teehetki…

Pikkuhiljaa kiitollisuudesta tuli itselleni rutiinia siinä mielessä ettei erikseen tarvitse välttämättä miettiä mistä on kiitollinen vaan tunne putkahtaa jo tapahtuman yhteydessä tai heti sen jälkeen. Viimeaikoina tällaisia tapahtumia onkin sairastumisesta toipumisen vuoksi ollut paljon. Suurin onnellisuuden ja kiitollisuuden aihe oli heti leikkauksen jälkeen, kun huomasin raajojeni edelleen liikkuvan.  Ja arvatkaa vain miten hienoa on yhtenä aamuna huomata, että pystyy katsomaan molemmilla silmillä samaan aikaan eikä tarvitse enää silmälappua tai se, kun saa jättää rollaattorin nurkkaan ja pystyy kävelemään omin avuin vessaan tai se, kun pääsee itse valitsemaan ruokakaupasta ostoksensa <3

Viimeisimmät suuret kiitollisuuden tunteet koin muutaman päivän Itä-Suomen reissullamme. Ensinnäkin jo se, että ylipäätään voin matkustaa autossa; se, kun aiheutti alussa hirveää pahoinvointia. Pääsin vierailemaan siskoni perheen luona pohjanmaalla, jaksoin kävellä kansallispuistoissa, pystyin kiipeämään Kolille, näin mahtavia maisemia matkan varrella ja sain nauraa mieheni kanssa vedet silmissä pienille sähläyksillemme. Kotimatkalla Lohjan kohdilla tuli ihan kyynel silmään, kun mietin kiitollisena mitä kaikkea pystyn jo tekemään <3

Monella on käsitys, että hyvin elämässä menestyvillä, vähän kolhuja kokeneilla ja terveillä ihmisillä on helppoa olla elämästään kiitollisia. Se tulee ikäänkuin luonnostaan. Asia ei kuitenkaan välttämättä ole niin, koska kiitollisuus ei riipu ulkoisista olosuhteista kuin noin 10%. Kiitollisuus on sisäinen olotila, joka voi olla osin perittyä ja osin opittua. Se on arvokasta pääomaa, jota ei voida sinulta varastaa tai jota et voi menettää, vaikka menettäisitkin materiaa tai ihmissuhteen. Tutkimusten mukaan kiitollisuus lisää tyytyväisyyttä, onnellisuutta ja kiitolliset ihmiset elävät pidempään. He eivät kadehdi sitä mitä toisella on, vaan iloitsevat siitä mitä itsellä on. He kohtaavat hankaluudet ja ongelmat haasteina tai oppiläksyinä eivätkä  takerrut niihin liikaa.

Jos et vielä harrasta kiitollisuutta siinä määrin kuin haluaisit, haastan sinut miettimään joka ilta vähintään 3-5 asiaa joista sinä päivänä olit/olet kiitollinen. Näköaistilla on myös suuri merkitys, joten laita seinille tai jääkaapin oveen kuvia tai mietelauseita, jotka auttavat sinua muistuttamaan kiitollisuuden kohteista. Nämä molemmat harjoitukset vaativat kahta asiaa, jotka kiitollisuudessa ovat hyvin tärkeitä : PYSÄHDY ja KESKITY HETKEEN.

 

 

Miten pää pysyy kasassa?

Neurokirurgi määräsi kortisonilääkkeen hillitsemään kuulohermon kasvaimen tulehdusta. Kaikki kortisonia säännöllisesti syövät tai muuten unettomuudesta kärsivät saavat minulta nyt suuret sympatiat. Olen hyvä nukkuja ja nukun minimissään 8 tuntia yössä, mutta jo heti ensimmäisestä lääkkeenottopäivästä lähtien yöuneni häiriintyivät, ollen noin 3-5 tuntia yössä. Tätä kesti yhteensä noin 1,5 kuukautta, joten univelkaa kertyi melkoisesti. Toisilla unettomuus on pysyvää ja vaikuttaa varmasti kaikkeen: vastustuskykyyn, jaksamiseen, keskittymiskykyyn, muistamiseen yms.

Unesta ja sen tärkeydestä lisää tässä linkissä

Pienistä yöunista huolimatta en onneksi ollut puolinukuksissa päivisin. Se oli ihan hyväkin, koska halusin kaikesta huolimatta järjestellä tyttären ylioppilasjuhlia niin paljon kuin vointi sen salli. Kun oli jotakin suunnitteilla ja tekeillä koko ajan, ei turhan paljon ehtinyt miettiä päässä olevaa kasvainta tai leikkausta. Pelkäsin etukäteen vieraiden olevan puolestani kovin surullisia tai huolissaan ja tyttären tärkeä päivä jäisi sairasteluni varjoon. Mutta kaikki oli hyvillä mielin ja iloisia tyttäreni saavutuksesta, ilma mitä parhain ja tarjoilut onnistuneet, ja itsekin sain paljon tsemppauksia tulevaan. Kaikin puolin onnistunut päivä siis <3

     

Edelleen mieliala pysyi korkella. Sitä edesauttoi se, että oireet lievittyivät päivä päivältä. Osin syynä saattoi olla kortisonilääkitys, mutta itse koen energiahoidon auttaneen eniten. Aloin myös nauttia päivittäisistä toiminnoista ihan uudella tavalla. Olin haltioissani pienimmistäkin jutuista, kuten omatoiminen suihkussa käynti, autolla ajo, ystävän luona kahvilla käynti tai tyttären kanssa ravintolassa nautittu lounas. Nyt ne vielä onnistuivat, joten niistä kannatti nauttia täysin siemauksin. Teki mieli välillä tuulettaa ja huutaa julkisesti: ”Huomasitteko, kuinka ihana ilma onkaan ja ajatelkaa, ajoin tänne itse autolla”.  Voi olla, että olisin saanut muutaman kummaksuvan katseen 😉 Toisaaltaa juuri noinhan pitäisi joka hetki elää. Niin kuin se olisi ihan mahtavaa ja kaikki tekeminen hohdokasta! Niin kummalliselta kuin se kuulostaa, niin sain muutamassa viikossa elämään enemmän värejä, makuja, tuoksuja ja olin hetkittäin suunnattoman onnellinen. Ikvävää, että siihen tarvittiin kasvain takaraivolla ennen kuin ymmärsin miten mahtavaa kaikki arkinen tekeminenkin voi olla.

Hurtti huumori pysyi koko ajan rinnalla. Onneksi ystävätkin ovat samalla aaltopituudella. Hyvä esimerkki tästä on viestittely yhden ystäväni kanssa. Minä: ”Jos kallosta sahataan pala irti, niin eiks se tarvi jollain niitata takas? Metalli kehossa on mun pahin painajainen. Olen sanonut perheelle, että ennemmin amputaatio, jos olen itse tiedottomassa tilassa. Ja päätä ei oikein voi amputoida… XD ” Ystävä: ”Mut, jos kaulasta ylöspäin amputoisi, niin ei olisi ongelmaa kasvohermon  kanssa 😉 .”

Viimeiset kaksi viikkoa ennen suunniteltua leikkausta ravasin melkein päivittäin Tyksissä. Oli kuulokoetta, kasvohermojen ja tasapainon testausta, magneettikuvaus, neurokirurgiseen osastoon tutustuminen, labratestejä…Leikkaavan lääkärin tapaaminen oli kuusi päivää ennen leikkausta. Silloin oireeni olivat pienentyneet murto-osaan siitä mitä ne pahimmillan olivat. Enää oli jäljellä hiukan huimausta. Josko kasvain olisi sittenkin pienentynyt. ”Ei ollut”, totesi lääkäri katsoessaan magneettikuvia.  Olin siis energiahoidolla saanut omat elintoiminnot mahdollisimman hyvälle tolalle, mutta hoito ei nyt tällä kertaa purrut kasvaimeen. Useat lääkärit aiemminkin jo ihmettelivät miten esimerkiksi kuuloni voi olla oikeassa korvassa hyvä. Se, kun on yleensä ensimmäisiä oireita kuulohermossa olevasta kasvaimesta, vaikka kasvain olisi hyvinkin pieni. Kyselin vielä sädehoidon mahdollisuutta, mutta lääkärin mielestä näin ison kasvaimen kohdalla järkevin vaihtoehto olisi leikkaus.

Leikkaukseen oli siis mentävä. Kyselin siihen liittyviä käytännön asioita kuten: Nukutetaanko minut? Missä asennossa olen leikkauksessa? Millä kallonpala saadaan paikoilleen? Keskustelimme vielä riskeistä jaa lääkäri totesi operaation olevan niin läheellä aivorunkoa, aivosiltaa ja pikkuaivoja, että isommaatkin riskit, kuten halvaantuminen on otettava huomioon. Tovin murehdin asiaa. Piti  kysyä itseltään muutama kysymys: ”Onko minulla nyt jokin hätä?”, ”Voinko murehtimisella ja pelolla vaikuttaa halvaantumisriskiin?”, ”Parantaako itkeminen ja surkuttelu omaa oloani?”, ”Haluanko todella viettää muutamat päivät ennen leikkausta sängynpohjalla riutuen?”. Vastaus kaikkiin oli tietysti: ”EI”. Päivistä ennen leikkausta tulikin todella mukavat 🙂 Ylioppilasjuhlien ”rääppiäiset”, lähisukulaisten kanssa ravintolassa käynti, ystävän mökillä vierailu avoautolla…

     

Olen julkaissut tämän kirjoittamani mietteen jo aiemmin, mutta se kuvastaa hyvin omaa voimaasi <3

 

” Ajatus,

raskas askel tervapadassa

vai

perhosen siipien kevyt heilahdus?

– Sinä päätät ”

Akustikusneurinooma, Pieni henkilökohtainen maanjäristys

4.5.2018 astuin melko reippain mielin lääkärin huoneeseen. Olin valmistautunut kysymykseen voinnistani ja kertoisin voinnin olevan astetta parempi, kun alkuviikosta. Huimaus oli hieman vähentynyt, niska liikkui paremmin ja takaraivon kummalliset jomotukset olivat hieman lieventyneet. Lääkäri ei kysynyt vointiani, vaan meni heti asiaan. “Hyvä, kun tuli magneettikuvat otettua”, hän totesi. Tiesin siinä kohtaa, että niistä siis löytyi jotain. Luultavimmin niskan retkahdusvamma ajattelin. Ei, ei ollut se. Lääkäri aloitti nikamien madaltumista. Pieniä madaltumia eri nikamissa ja yhdessä isompi. Ei kuitenkaan pahasti paina hermoja, joten jumppa riittänee toipumiseen. Tämä olisi riittänyt minulle, mutta lääkäri jatkoi. “Sitten se toinen löydös”. “Siis mikä löydös?!?!!”, ihmettelin.

“Oikealla takakuopassa on soikea noin 3cm kokoinen ekspansio, joka painaa ponsia ja pikkuaivoja”. En ymmärtänyt kuin sanan pikkuaivot. Eikä kuulostanut todellakaan hyvältä, että jokin painaa niitä. Lääkäri alkoi tarkentaa. Laajenema on todennäköisesti kuulohermon kasvain, Akustikusneurinooma, joka painaa aivosiltaa, pikkuaivoja ja hermoja. KASVAIN?

Miten löydös voi olla kasvain? Olin kaatunut noin kuukautta aiemmin omalla pihallani viimeiseen pieneen jäälaikkuun. Sen jälkeen aloin pikkuhiljaa oireilla. Tuli huimausta, niskaa sekä takaraivoa särki ja niissä tuntui erikoista jäykkyyttä tai painetta. Muutaman kerran aiemminkin oli ollut huimausta, mutta se oli itsekseen poistunut ja oletin sen johtuvat kireistä niskan lihaksista. Nytkin luulin oireiden johtuvan tuosta kaatumisen aiheuttamasta niskan venähdyksestä tai nytkähdyksestä. Päätäni en ollut lyönyt, joten en pelännyt mitään suurempaa aivoihin kohdistuvaa vammaa. Koitin ensin kotikonstein pärjätä huimauksen kanssa. Mies on hieroja ja hän koitti saada lihakset mahdollisimman hyvään kuntoon. Ne eivät kuitenkaan tuntuneet reagoivan hierontaan juuri mitenkään. 

Itse koitin samaan aikaan energiahoidolla parantaa energian virtausta niska-hartiaseudulla ja muutenkin. Energia pyrki hakeutumaan myös korvaan ja mietin olisiko minulla sittenkin tasapainoelimessä jokin tulehdus, joka aiheuttaa hiumauksen. Näihin aikoihin kasvojen oikealle puolelle tuli kummia tuntemuksia, kuin hammaslääkärin puudutuksen jälkimaininkeja. Kokeilin energialla hoitaa erikseen määrättyjä hermoja ja kasvohermon energian kulussakin tuntui olevan ongelmia. 

Tässäkään kohden ei todellakaan tullut mieleen, että siellä missään olisi kasvain. Oletin vain hermojen olevan kertakaikkiaan niin jumissa tai vaurioituneen, että fiksaamiseen menee aikaa. Oloni koheni hieman, mutta ajattelin vielä varata traumatologilta ajan. Jos niska on sittenkin retkahtanut kaatuessa. Oikea käteni oli meinaan välillä kummallisen kömpelö. Sen huomasin vain hetkittäin, mutta oikeakätisenä aistin sen herkästi.

Yleensä olen hyvinkin tietoinen ympäristön tapahtumista ja haluan näyttää suht hyvältä kulkiessani “ihmisten ilmoilla”. Magneettikuvien tulosten kuuntelun jälkeen poistuessani lääkärinhuoneesta en välittänyt tippaakaan miltä näytin. Silmät olivat itkemisestä punaiset ja meikit valuneet. Istahdin oven ulkopuolella olevalle tuolille. Laitoin ensimmäisiä viestejä perheelle sekä muille lähimmäisille ja osa olikin jo kysellyt miten meni. Sain koottua itseän vähän, jotta pääsin kassalle maksamaan käynnin. Autolla ajo vaati aikamoisia ponnisteluja, enkä löytänyt heti oikeaa reittiä. Olisi hienoa, jos lääkärikeskuksessa olisi isompien uutisten jälkeen joku joka juttelisi hetken ja tarkistaisi ajokunnon. Näin jälkeenpäin ajateltuna itse en ehkä ollut ajokuntoinen, vaikka lähimmäisille puhelimessa niin väitinkin.

Päivän mittaan sain vastata useisiin puheluihin ja viesteihin, olinhan mennyt ilmoittamaan magneettikuvastani Facebookissa. Kaikki siis tiesivät minun olleeni kuvissa. “Miten meni?”, “Toivottavasti tuli hyviä uutisia”, “Joko vastaus tuli?”, “Löytyikö mitään?”… Illalla alkoi tulla jo ähky enkä jaksanut vastata kaikkiin puheluihin. Kaikki olivat kyllä kovin ystävällisiä, tarjosivat apua tai keskustelutukea, mutta itse en vaan jaksanut vatvoa asiaa sadatta kertaa. Päässäni on KASVAIN ja piste. Tällä hetkellä ei tiedä mitään jatkosta enkä jaksa yhtään arvuutella hoitovaihtoehtoja tai muutenkaan mitään tulevaisuudestani. Traumatologi ei ollut alan asiantuntija ja kertoi ettei hän osannut sanoa tarkemmin hoidoista eikä leikkauksesta. Kuulohermon kasvain on kuitenkin sen verran harvinainen, ettei lääkäri välttämättä törmää sellaiseen koko työssäoloaikana. Traumatologi suositteli ajan varaamista neurokirurgille, jonka kanssa voisin pohtia mitä kasvaimelle tehdään. Valitettavasti ensimmäinen vapaa aika oli kahden viikon päästä, joten se aika menisi vielä epätietoisuudessa. Lääkäri kielsi myös googlettamasta aiheeseen liittyvää materiaalia. Luin vain ihan pienen pätkän kuulohermoon kasvaimeen sairastuneen naisen tarinaa. Hän tarvitsi leikkauksen jälkeen aluksi apua kaikessa ja lopulta hänestä tuli työkyvytön. Ei siis enempää googlea!

Muutama tunti alkushokin jälkeen pidin itseni kanssa palaverin. Jos olen kerran oman elämäni ”pomo”, niin päätän siis miten ja millä mielellä mennään eteenpäin. Pidän itseäni positiivisena ihmisenä, joten miksi sen pitäisi muuttua. En anna kasvaimen määräillä minua. Tästä selvitään! Toivotavasti vielä ilman leikkaustakin.

Päätin laittaa kaiken energiani vointini kohentamiseen ja kasvaimen kutistamiseen. Mies ja lapset olivat myös positiivisella asenteella. Tämä olisi vain hetken takaisku ja kohta elämä normalisoituu. Otin yhteyttä pariin energiahoitajaan ja sovimme tekevämme yhteistyötä tämän asian kanssa. Molemmat lähettäsivät minulle energiaa kuurin verran ja itse koittaisin joka päivä hoitaa itseäni. Olin kuin 90-luvun TV sarjan gladiaattori tai jenkkifutis pelaaja, joka on nyt asemissa ja tähtäimenä vain yksi asia. TOUCHDOWN!