Vapaus valita

Meillä on nykyään huikea määrä kaikkea mistä voi valita miellyttävimmän, halvimman, suurimman, värikkäimmän, käytännöllisimmän, vähäkalorisimman tai suosituimman vaihtoehdon. Mutta mitä sitten, kun valinta meneekin pieleen tai juuri se mitä haluaisimme onkin loppu valikoimista. Tai vielä pahempaa, kun emme jonkun fyysisen vamman tai sairauden takia pysty valitsemaan sitä mitä haluaisimme tai meillä ei vain ole rahaa siihen. Harva muistaa niissä kohdin, että meillä on myös silloin vapaus valita. Nimittäin vapaus valita, miten suhtaudumme asiaan. Se onkin ainut vapaus, jota kukaan ei koskaan voi meiltä pois ottaakaan. Ajatelkaa miten tärkeä asia ja miten unholaan se välillä jää.

Tällä hetkellä itsellänikin on toisinaan haasteita tämän asian kanssa. Syksyisen Akustikusneurinoomaleikkauksen jäljiltä en ehtinyt vielä kuntoutua kunnolla, kun mursin jalkani. Nyt erilaiset valinnat ovat kutistuneet aika vähäisiksi verrattuna normaaliin. On käytettävä luovuutta, mietittävä mitä mukavaa pystyy tekemään ja hyväksyttävä fyysiset rajoitukset. Välillä harmittaa tai tylsistyttää, mutta onneksi olen pystynyt pitämään päävireen positiivisena.

Päivittäin jokainen kohtaa asioita joihin emme voi vaikuttaa, kuten muiden autoilijoiden törttöily, mahdollinen tietyö, rankkasade, työkaverin töykeät kommentit tai vaikkapa pyörävarkaus. Toiselle voi sattua yksi näistä tapahtumista ja se suistaa hänen päivänsä raiteiltaan ja aiheuttaa kiukkua ja ärsytystä koko päiväksi. Toiselle voi tapahtua nuo kaikki sattumukset ja hän on edelleen illalla hyväntuulinen ja viheltelee mennessään. Olosuhteet voivat olla samat tai toisella asiat voivat jopa olla paljon huonommin,  suhtautumistapa on kuitenkin se mikä ratkaisee.

Itävaltalainen Viktor Frankl joutui keskitysleirille ja havaitsi, että hirvittävimmissäkin olosuhteissa ihmisillä on vapaus valita asenteensa, oli tilanne mikä hyvänsä. Niillä, jotka auttoivat toisia ja pitivät positiivista asennetta yllä, oli paremmat mahdollisuudet selvitä kuin niillä, jotka menettivät uskon tulevaisuuteen.

 

 

”Jos et pidä jostain, muuta se. Jos et voi muuttaa sitä, muuta ajattelutapaasi”

– Mary Engelbreit

 

 

Miksi toinen toipuu ja toinen ei?

Jos jollakulla olisi tähän yksiselitteinen vastaus, olisi hänellä taatusti Nobelin palkinto. Sairaudesta, tapaturmasta tai onnettomuudesta toipuminen on kovin monisäikeinen tapahtuma. Seuraavat pohdinnat ovat omiani, eikä niiden kanssa tarvitse olla samaa mieltä. Toivoisin kuitenkin, että mietit omalta osaltasi miksi olet toipunut jostakin tai mikä saattaa olla syynä, että jokin vaiva ei tunnu poistuvan ja ongelma on jäänyt pysyväksi, mihin suuntaan elämäsi muuttui sairauduttuasi tai vammauduttuasi?

Yhtenä suurimmista tekijöistä toipimisen polulla pidän positiivisen asenteen omaamista. Energia virtaa ihan erilailla mielessä ja ihan kudostasolla asti, kun olet sillä mielellä, että tästä toivutaan. Vaikka täydellistä toipumista ei olisi luvassakaan, kannattaa keskittyä niihin pieniin asioihin, jotka topumisessa menevät eteenpäin, iloita niistä ja olla kiitollinen jokaisesta. Jos heti alkuun on sitä mieltä ettei tästä tule mitään, ihan turha yrittää, miettien lisäksi mitkä kaikki asiat ovat huonosti ja mitä kaikkea oon menettänyt, saa se melkoisen pysähdyksen aikaan. Tilannetta voisi verrata johonkin tehtävään, joka pitää suorittaa. Itsekukin voi miettiä miten tehtävä tulee sujumaan, jos ympärillä olijat kannustavat ja tsempaaavat tai toisaalta silloin, jos kaikki huutelevat ikävyyksiä, toteavat ettei tekemisestäsi tule mitään ja sinun on ihan turha yrittääkään.

On asioita joihin emme voi vaikuttaa, kuten saamamme geenit. Sairauden siemen saattaa olla meissä jo syntymästä saakka. Silloin suureen rooliin astuvat elintavat. Mitä terveellisemmin elää, sitä kauemmas saattaa sairastumistaan lykätä. Ryhtiliikkeen voi tehdä myös jo sairastuttuaaan, kuten itse tein selkärankareuman iskiessä. Tukeakseni immuniteettiani, vaihdoin ruokavaliota, otin säännölliseen käyttöön ravintolisät ja nyt olen kohta yhdeksän vuoden ajan porskutellut reuman suhteen oireettomana. Keho on kyllä fiksu ja osaa korjata itseään, kunhan sillä on riittävästi oikeanlaisia rakennuspalikoita. Akustikusneurinooma -leikkauksen jälkeen minulle oli selvää, että haluan tukea vointiani ruualla ja ravintolisillä. Tästä linkistä voit lukea toipilasajan ravinnosta ja mitkä olivat leikkauksen jälkeen itselleni tärkeimmät ravintolisät ja miksi. 

Ruokavalio ei yksissään riitä, vaan lisäksi muut hyvinvoinninperuspilarit eli lepo ja liikunta tulisi olla balanssissa. Toipuva keho tarvitsee runsaasti lepoa ja ”akkujen lataamista”. On erilaisia mahdollisuuksia levätä: Meditaatio, musiikiin kuuntelu, energiahoito, äänimaljarentoutus ja muut rentoutusmenetelmät tai ihan vain huilailu mukavassa asennossa mahdollisimman vähin ajatuksin. Kuntoutumisessa myös liike on tärkeää silloin, kun vointi jo sen sallii. Tällöin kudoksissa vaihtuu nesteet, tulehdustekijät pääsevät paremmin pois kehosta, lihakset ja nivelet saavat liikeratansa mahdollisimman hyvin takaisin.

Entä sitten, kun mielestään on positiivisella asenteella, elintavatkin ovat terveelliset ja silti toipuminen ei edisty. Voisiko syy olla siinä, että olet laiminlyönyt kuitenkin jollain tapaa itseäsi? Touhuat ja hössötät vaikka polvea särkee eikä tekeminen nappaa yhtään. Teet kaiken mitä muut odottavat, toivovat ja pyytävät sinun tekevän. Itsestähuolehtiminen jää takaa-alalle tai se on pakonomaista, suorittamisen tapaista, josta puuttuu rentous ja nautinto. Ensisijaisen tärkeää on kuitenkin muistaa, että tärkein henkilö olet SINÄ. Sinun tulisi tykätä itsestäsi niin paljon, että haluat itsellesi vain hyvää ja kohtelet itseäsi myös hyvin. Kun panostat itseesi ja toipumiseesi, on sinusta enemmän tukea ja apua myös muille.

 

Joskus sairaudesta tai onnettomuudesta jää pysyviä jälkiä. Silloin täytyy rakentaa itselleen uutta minuutta. Kuka olen nyt? Miten voisin elää mahdollisimman hyvää elämää uuden tilanteen kanssa, jotta en katkeroidu? Kysymys, joka mielestäni on myös hyvä esittää itselleen on: Miksi minulle jäi jäljelle tämä vamma tai sairaus? Tarkoituksena ei ole surkutella asiaa, vaan pohtia olisiko se kuitenkin jokin uusi mahdollisuus. Onko tarkoitus, että vaihdan työtä, harrastusta tai ajatusmaailmaa? Olisiko minulla annettavaa vertaistukihenkilönä muille vastaavassa tilanteessa oleville? Kirjottaisinko blogia kokemuksistani? Perustaisinko ryhmän, jossa sairaudesta voi keskustella saaden tukea ja apua? Tulisiko minusta liikunta-, näkö tai kuulorajoitteisten viestinviejä, joka edistäisi vammaisten palveluja? Kirjottaisinko positiivisia ja kannustavia runoja? Olenko se, joka vammasta huolimatta tai juuri sen vuoksi saa kanssaihmiset hyvälle tuulelle positiivisella elämänasenteellaan?

Jos toipuminen on yksin työlästä, voi aina turvautua ystävään, perheeseen tai ammattiapuun. Itse haluan osaltani energiahoidolla auttaa toipuvia saamaan lisää elinvoimaa ja energiaa, jotta itseparanemismekaniikka pääsee paremmin oikeuksiinsa. Olen vakuuttunut, että energiahoidolla on ollut iso rooli myös omassa toipumisessani. Vaikka ongelma olisi pysyväkin, voi energiahoito auttaa asian käsittelyssä ja siihen sopeutumisessa.

 

Kiitollisuus

Jokainen muistaa sanoa: ”Kiitos”, kun nousee ruokapöydästä, kun saa lahjan tai jotakin ojennetaan käteen. Mutta muistammeko kiitoksen myös muussa jokapäiväisessä elämässä. Erilaisista asioista saattaa tulla niin itsestäänselvyyksiä, että niistä kiittäminen unohtuu. Muutama vuosi sitten aloin ”treenata kiitollisuutta”. Alussa se oli todellakin enemmän treenausta kuin luonnostaan pulppuavaa tunnetta. Jotta aidosti on kiitollinen tarvitsee se tietysti myös tunteen.

Yksi harjoitus sopii jollekin ja toinen toiselle. Itse aloitin harjoittelun listaamalla päivän päätteeksi asioita joista olin kiitollinen. Listasin noin kuukauden ajan joka ilta kymmenen asiaa. Helppoa ensikuulemalta, mutta haastetta lisääkin se, että nuo kymmenen asiaa eivät saa milloinkaan olla samoja. Tämä laajensi näkökantaa siitä miten monenlaisista asioista voi olla kiitollinen: aurinkoinen päivä, kohteliaisuus ystävältä, hyvä lounas, lintuaura taivaalla, mustikoita metsässä, avulias myyjä kaupassa, rauhallinen teehetki…

Pikkuhiljaa kiitollisuudesta tuli itselleni rutiinia siinä mielessä ettei erikseen tarvitse välttämättä miettiä mistä on kiitollinen vaan tunne putkahtaa jo tapahtuman yhteydessä tai heti sen jälkeen. Viimeaikoina tällaisia tapahtumia onkin sairastumisesta toipumisen vuoksi ollut paljon. Suurin onnellisuuden ja kiitollisuuden aihe oli heti leikkauksen jälkeen, kun huomasin raajojeni edelleen liikkuvan.  Ja arvatkaa vain miten hienoa on yhtenä aamuna huomata, että pystyy katsomaan molemmilla silmillä samaan aikaan eikä tarvitse enää silmälappua tai se, kun saa jättää rollaattorin nurkkaan ja pystyy kävelemään omin avuin vessaan tai se, kun pääsee itse valitsemaan ruokakaupasta ostoksensa <3

Viimeisimmät suuret kiitollisuuden tunteet koin muutaman päivän Itä-Suomen reissullamme. Ensinnäkin jo se, että ylipäätään voin matkustaa autossa; se, kun aiheutti alussa hirveää pahoinvointia. Pääsin vierailemaan siskoni perheen luona pohjanmaalla, jaksoin kävellä kansallispuistoissa, pystyin kiipeämään Kolille, näin mahtavia maisemia matkan varrella ja sain nauraa mieheni kanssa vedet silmissä pienille sähläyksillemme. Kotimatkalla Lohjan kohdilla tuli ihan kyynel silmään, kun mietin kiitollisena mitä kaikkea pystyn jo tekemään <3

Monella on käsitys, että hyvin elämässä menestyvillä, vähän kolhuja kokeneilla ja terveillä ihmisillä on helppoa olla elämästään kiitollisia. Se tulee ikäänkuin luonnostaan. Asia ei kuitenkaan välttämättä ole niin, koska kiitollisuus ei riipu ulkoisista olosuhteista kuin noin 10%. Kiitollisuus on sisäinen olotila, joka voi olla osin perittyä ja osin opittua. Se on arvokasta pääomaa, jota ei voida sinulta varastaa tai jota et voi menettää, vaikka menettäisitkin materiaa tai ihmissuhteen. Tutkimusten mukaan kiitollisuus lisää tyytyväisyyttä, onnellisuutta ja kiitolliset ihmiset elävät pidempään. He eivät kadehdi sitä mitä toisella on, vaan iloitsevat siitä mitä itsellä on. He kohtaavat hankaluudet ja ongelmat haasteina tai oppiläksyinä eivätkä  takerrut niihin liikaa.

Jos et vielä harrasta kiitollisuutta siinä määrin kuin haluaisit, haastan sinut miettimään joka ilta vähintään 3-5 asiaa joista sinä päivänä olit/olet kiitollinen. Näköaistilla on myös suuri merkitys, joten laita seinille tai jääkaapin oveen kuvia tai mietelauseita, jotka auttavat sinua muistuttamaan kiitollisuuden kohteista. Nämä molemmat harjoitukset vaativat kahta asiaa, jotka kiitollisuudessa ovat hyvin tärkeitä : PYSÄHDY ja KESKITY HETKEEN.

 

 

Miten pää pysyy kasassa?

Neurokirurgi määräsi kortisonilääkkeen hillitsemään kuulohermon kasvaimen tulehdusta. Kaikki kortisonia säännöllisesti syövät tai muuten unettomuudesta kärsivät saavat minulta nyt suuret sympatiat. Olen hyvä nukkuja ja nukun minimissään 8 tuntia yössä, mutta jo heti ensimmäisestä lääkkeenottopäivästä lähtien yöuneni häiriintyivät, ollen noin 3-5 tuntia yössä. Tätä kesti yhteensä noin 1,5 kuukautta, joten univelkaa kertyi melkoisesti. Toisilla unettomuus on pysyvää ja vaikuttaa varmasti kaikkeen: vastustuskykyyn, jaksamiseen, keskittymiskykyyn, muistamiseen yms.

Unesta ja sen tärkeydestä lisää tässä linkissä

Pienistä yöunista huolimatta en onneksi ollut puolinukuksissa päivisin. Se oli ihan hyväkin, koska halusin kaikesta huolimatta järjestellä tyttären ylioppilasjuhlia niin paljon kuin vointi sen salli. Kun oli jotakin suunnitteilla ja tekeillä koko ajan, ei turhan paljon ehtinyt miettiä päässä olevaa kasvainta tai leikkausta. Pelkäsin etukäteen vieraiden olevan puolestani kovin surullisia tai huolissaan ja tyttären tärkeä päivä jäisi sairasteluni varjoon. Mutta kaikki oli hyvillä mielin ja iloisia tyttäreni saavutuksesta, ilma mitä parhain ja tarjoilut onnistuneet, ja itsekin sain paljon tsemppauksia tulevaan. Kaikin puolin onnistunut päivä siis <3

     

Edelleen mieliala pysyi korkella. Sitä edesauttoi se, että oireet lievittyivät päivä päivältä. Osin syynä saattoi olla kortisonilääkitys, mutta itse koen energiahoidon auttaneen eniten. Aloin myös nauttia päivittäisistä toiminnoista ihan uudella tavalla. Olin haltioissani pienimmistäkin jutuista, kuten omatoiminen suihkussa käynti, autolla ajo, ystävän luona kahvilla käynti tai tyttären kanssa ravintolassa nautittu lounas. Nyt ne vielä onnistuivat, joten niistä kannatti nauttia täysin siemauksin. Teki mieli välillä tuulettaa ja huutaa julkisesti: ”Huomasitteko, kuinka ihana ilma onkaan ja ajatelkaa, ajoin tänne itse autolla”.  Voi olla, että olisin saanut muutaman kummaksuvan katseen 😉 Toisaaltaa juuri noinhan pitäisi joka hetki elää. Niin kuin se olisi ihan mahtavaa ja kaikki tekeminen hohdokasta! Niin kummalliselta kuin se kuulostaa, niin sain muutamassa viikossa elämään enemmän värejä, makuja, tuoksuja ja olin hetkittäin suunnattoman onnellinen. Ikvävää, että siihen tarvittiin kasvain takaraivolla ennen kuin ymmärsin miten mahtavaa kaikki arkinen tekeminenkin voi olla.

Hurtti huumori pysyi koko ajan rinnalla. Onneksi ystävätkin ovat samalla aaltopituudella. Hyvä esimerkki tästä on viestittely yhden ystäväni kanssa. Minä: ”Jos kallosta sahataan pala irti, niin eiks se tarvi jollain niitata takas? Metalli kehossa on mun pahin painajainen. Olen sanonut perheelle, että ennemmin amputaatio, jos olen itse tiedottomassa tilassa. Ja päätä ei oikein voi amputoida… XD ” Ystävä: ”Mut, jos kaulasta ylöspäin amputoisi, niin ei olisi ongelmaa kasvohermon  kanssa 😉 .”

Viimeiset kaksi viikkoa ennen suunniteltua leikkausta ravasin melkein päivittäin Tyksissä. Oli kuulokoetta, kasvohermojen ja tasapainon testausta, magneettikuvaus, neurokirurgiseen osastoon tutustuminen, labratestejä…Leikkaavan lääkärin tapaaminen oli kuusi päivää ennen leikkausta. Silloin oireeni olivat pienentyneet murto-osaan siitä mitä ne pahimmillan olivat. Enää oli jäljellä hiukan huimausta. Josko kasvain olisi sittenkin pienentynyt. ”Ei ollut”, totesi lääkäri katsoessaan magneettikuvia.  Olin siis energiahoidolla saanut omat elintoiminnot mahdollisimman hyvälle tolalle, mutta hoito ei nyt tällä kertaa purrut kasvaimeen. Useat lääkärit aiemminkin jo ihmettelivät miten esimerkiksi kuuloni voi olla oikeassa korvassa hyvä. Se, kun on yleensä ensimmäisiä oireita kuulohermossa olevasta kasvaimesta, vaikka kasvain olisi hyvinkin pieni. Kyselin vielä sädehoidon mahdollisuutta, mutta lääkärin mielestä näin ison kasvaimen kohdalla järkevin vaihtoehto olisi leikkaus.

Leikkaukseen oli siis mentävä. Kyselin siihen liittyviä käytännön asioita kuten: Nukutetaanko minut? Missä asennossa olen leikkauksessa? Millä kallonpala saadaan paikoilleen? Keskustelimme vielä riskeistä jaa lääkäri totesi operaation olevan niin läheellä aivorunkoa, aivosiltaa ja pikkuaivoja, että isommaatkin riskit, kuten halvaantuminen on otettava huomioon. Tovin murehdin asiaa. Piti  kysyä itseltään muutama kysymys: ”Onko minulla nyt jokin hätä?”, ”Voinko murehtimisella ja pelolla vaikuttaa halvaantumisriskiin?”, ”Parantaako itkeminen ja surkuttelu omaa oloani?”, ”Haluanko todella viettää muutamat päivät ennen leikkausta sängynpohjalla riutuen?”. Vastaus kaikkiin oli tietysti: ”EI”. Päivistä ennen leikkausta tulikin todella mukavat 🙂 Ylioppilasjuhlien ”rääppiäiset”, lähisukulaisten kanssa ravintolassa käynti, ystävän mökillä vierailu avoautolla…

     

Olen julkaissut tämän kirjoittamani mietteen jo aiemmin, mutta se kuvastaa hyvin omaa voimaasi <3

 

” Ajatus,

raskas askel tervapadassa

vai

perhosen siipien kevyt heilahdus?

– Sinä päätät ”